keskiviikko 11. marraskuuta 2026

 


RÄLSSIT AUKI – Mihin yhteiset rahamme todella

menevät?

Yhteenveto kahdeksanosaisesta kirjoitussarjasta Suomen julkisesta taloudesta


Suomen julkisesta taloudesta keskustellaan lähes päivittäin. Puhutaan miljardien alijäämistä, kasvavasta velasta, verotuksesta ja välttämättömistä säästöistä.

Keskustelussa toistuu kuitenkin hämmästyttävän usein sama asetelma. Kun julkisia menoja pitäisi vähentää, ensimmäisenä esille nostetaan sairaanhoito, vanhuspalvelut, koulutus, sosiaaliturva ja muut kansalaisten tarvitsemat palvelut.

Mutta entä järjestelmä niiden ympärillä?

Tätä kysymystä olen käsitellyt kahdeksanosaisessa Rälssit auki -kirjoitussarjassani.

Tarkoituksena ei ole ollut osoittaa, että julkinen sektori olisi tarpeeton tai että jokainen hallintoon käytetty euro olisi hukkaan heitettyä rahaa. Päinvastoin. Olen halunnut selvittää, kuinka voisimme säilyttää yhteiskunnan tärkeimmät palvelut käyttämällä yhteisiä varojamme nykyistä tehokkaammin.

Julkinen talous on paljon muutakin kuin valtion budjetti. Valtion, kuntien, hyvinvointialueiden, julkisten yhtiöiden, säätiöiden ja muiden yhteisöjen muodostama kokonaisuus on huomattavasti monimutkaisempi kuin yksittäisistä talousarvioista voisi päätellä.

Rahaa siirtyy organisaatiolta toiselle, ja yhden toimijan meno voi olla toisen tulo. Siksi yksittäisten budjettien tarkastelu ei vielä kerro, mitä palvelun tuottaminen kokonaisuudessaan maksaa.

Olemme tarkastelleet valtion henkilöstöä ja organisaatioita, avustusjärjestelmiä, kuntakonserneja, julkisia yhtiöitä, johtamista, palkkarakenteita, hankintoja ja digitalisaatiota. Kaikkia yhdistää sama kysymys: mitä toiminta maksaa, mitä sillä saadaan aikaan ja voisiko saman asian tehdä yksinkertaisemmin?

Julkisella sektorilla tarvitaan johtamista, asiantuntijoita, valvontaa ja hallintoa. Mutta jokaisen rakenteen olemassaoloa ei voi perustella pelkästään sillä, että se on joskus perustettu jotakin tarkoitusta varten.

Sama koskee avustusjärjestelmiä. Osa julkisilla varoilla rahoitetusta järjestö- ja kehittämistoiminnasta tuottaa erittäin tarpeellisia palveluja. Osa voi jopa ehkäistä suurempien kustannusten syntymistä muualla yhteiskunnassa. Mutta toiminnan tarpeellisuus ja vaikuttavuus on pystyttävä osoittamaan.

Julkinen omistuskaan ei itsessään tee toiminnasta tehokasta tai tehotonta. Kuntakonsernit, yhteiset palveluntuottajat ja in-house-yhtiöt voivat tuoda säästöjä, mutta ne voivat myös vaikeuttaa kustannusten seuraamista ja vähentää kilpailua.

Julkisissa hankinnoissa löysimme jo konkreettista säästöpotentiaalia. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tutkimuksen mukaan kilpailun lisääminen voisi tuoda vuosittain noin 144–176 miljoonan euron säästöt. Kyse on tutkimukseen perustuvasta arviosta, ei jo toteutuneesta säästöstä.

Se kertoo kuitenkin jotakin olennaista: hankinta voidaan tehdä juridisesti oikein ja silti taloudellisesti huonosti.

Digitalisaatiota tarkastellessamme vastaan tuli toinen tärkeä havainto. Tietojärjestelmät, automaatio ja tekoäly voivat parantaa palveluja ja vähentää työmäärää merkittävästi. Mutta järjestelmän käyttöönotto ei vielä tarkoita säästöä. Jos vanha työ ja vanhat kustannukset jäävät uuden teknologian rinnalle, kokonaismenot voivat jopa kasvaa.

Teknologian tuottavuushyöty syntyy vasta silloin, kun itse työ muuttuu.

Näiden havaintojen perusteella julkisten menojen vähentäminen ei välttämättä tarkoita kansalaisten palvelujen vähentämistä.

Päällekkäisten tehtävien poistaminen, hankintojen tehostaminen, hallinnon yksinkertaistaminen ja tarpeettomien toimintojen lopettaminen voivat vapauttaa rahaa varsinaisiin palveluihin.

Mutta säästö on todellinen vasta silloin, kun kokonaiskustannukset pienenevät eikä lasku vain siirry toiselle julkiselle toimijalle.

Tässä on myös yksi julkisen talouden keskustelun ongelmista. Jos alijäämä kasvaa säästötoimista huolimatta, päätellään helposti, etteivät säästöt ole toimineet.

Oikea kysymys on kuitenkin, mikä alijäämä olisi ollut ilman tehtyjä sopeutustoimia. Talouskasvu, työllisyys, verotulot, korkomenot ja väestörakenteen muutokset vaikuttavat julkiseen talouteen samanaikaisesti.

Toisaalta yksittäisen määrärahan pienentyminen ei vielä todista kokonaistaloudellista säästöä. Jos yhden organisaation säästö kasvattaa toisen kustannuksia enemmän, julkinen talous ei ole säästänyt mitään.

Julkisessa taloudessa ei riitä, että yksi momentti pienenee. Kokonaisuuden pitää parantua.

Olemmeko sitten löytäneet miljardien säästöt?

Emme vielä.

Olemme löytäneet rakenteita, kustannuksia, ongelmakohtia ja yksittäisiä tutkimuksiin perustuvia säästömahdollisuuksia. Se ei vielä oikeuta laskemaan kaikkia mahdollisia säästöjä yhteen ja julistamaan, että valtiontalous olisi sillä tasapainotettu.

Todellinen säästöohjelma edellyttää tarkempia laskelmia. On selvitettävä nykyiset kustannukset, muutosten toteuttamiskustannukset, saavutettavat nettosäästöt, aikataulu ja vaikutukset kansalaisten palveluihin.

Vuoden 2027 valtion talousarvion käsittely tekee tästä keskustelusta erityisen ajankohtaisen.

Olen pohtinut myös vaihtoehtoisen, julkisen talouden rakenteisiin pureutuvan varjobudjetin rakentamista. Sen lähtökohta olisi hieman erilainen kuin perinteisissä säästölistoissa.

Emme aloittaisi kysymällä, mistä palvelusta leikataan sata miljoonaa euroa.

Kysyisimme ensin, maksammeko jostakin jo nyt sata miljoonaa euroa liikaa.

Jokaisen merkittävän julkisen toiminnon kohdalla voitaisiin arvioida viittä vaihtoehtoa: säilytetään, uudistetaan, yhdistetään, kilpailutetaan tai lopetetaan.

Jokaiselle muutosehdotukselle pitäisi laatia laskelma, josta ilmenevät nykyinen kustannus, toteutuksen hinta, arvioitu nettosäästö ja vaikutukset palveluihin.

Tämä olisi paljon vaativampaa kuin yleinen vaatimus hallinnon vähentämisestä. Mutta juuri siksi se olisi myös uskottavampaa.

Julkisessa keskustelussa kuulemme usein, että valtio maksaa, kunta maksaa tai EU maksaa.

Todellisuudessa julkinen raha tulee veroista, maksuista, muista tuloista tai velkarahoituksesta. Rahaa voidaan siirtää organisaatiolta toiselle, mutta se ei muutu matkalla ilmaiseksi.

Veronmaksajalla on lopulta vain yksi lompakko.

Siksi julkisen talouden onnistumista ei pitäisi mitata pelkästään sillä, kuinka paljon rahaa johonkin käytetään.

Pitää arvioida, mitä sillä saadaan aikaan.

Hyvinvointivaltion puolustaminen ei voi tarkoittaa jokaisen olemassa olevan julkisen rakenteen puolustamista. Jos haluamme turvata yhteiskunnan tärkeimmät palvelut myös tulevaisuudessa, meidän on uskallettava tutkia niiden ympärille rakentunutta järjestelmää.

Ei siksi, että kaikki olisi turhaa.

Vaan siksi, että tarpeellinen ansaitsee tulla rahoitetuksi ja tarpeettomasta pitää voida luopua.

Laskin ratkaisee.

Ja lopulta kaiken tämän tutkimisen, keskustelun ja päätöksenteon pitäisi palautua yhteen hyvin yksinkertaiseen kysymykseen:

Mitä saamme sillä yhdellä eurolla?


https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-mita-suomen-julkinen.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-2-kun-virasto-katoaa.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-3-kun-raha-lahtee_01654792562.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-3b-rahat-saatiin-nyt.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-4-kun-julkinen.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-5-kuka-johtaa-kuka.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-6-kuka-ostaa-kenelta.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/09/ralssit-auki-osa-7-digitalisaatio.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/09/ralssit-auki-osa-8-enta-jos.html

  RÄLSSIT AUKI – Mihin yhteiset rahamme todella menevät? Yhteenveto kahdeksanosaisesta kirjoitussarjasta Suomen julkisesta taloudesta Suomen...