Veron varjossa – kuinka Suomesta tehtiin sähkömonopolien valtakunta

Suomalaisen sähkölaskun sisällä on paljon muutakin kuin energiaa. Se on tarkka läpileikkaus maamme talouspolitiikan virheistä ja rakenteellisista vinoumista. Lasku, jonka pitäisi kertoa vain sähkön hinnasta, paljastaa kokonaisen järjestelmän, jossa markkinavapaus on vaihtunut monopoleihin ja kilpailu byrokratisoituun laskentakaavaan.

1990-luvun puolivälissä poliitikot lupasivat vapauttaa sähkömarkkinat. Sähkömarkkinalaki 386/1995 kuulosti aikansa suurimmalta uudistukselta. Puhuttiin kilpailusta, tehokkuudesta ja kuluttajien eduista. Todellisuudessa kilpailu ulottui vain siihen osaan, jota kuluttaja ei edes huomaa: energian myyntiin. Sähkön siirto jäi monopoleiksi, koska samaa johtoa ei voi vetää kahteen kertaan. Näin syntyi rakenne, jota alettiin kutsua markkinaksi, vaikka todellisuudessa kyse oli virkamiesten rakentamasta säätöjärjestelmästä.

2000-luvun alussa keskustalainen energiapolitiikka ajoi Suomen kunnalliset sähköverkot myyntikierteeseen. Silloinen ministeri Mauri Pekkarinen puhui kilpailuneutraalisuudesta ja velvoitti kuntia keskittymään “ydintehtäviinsä”. Kunnat houkuteltiin myymään omat sähköverkkonsa, ja valtion viesti oli selvä: myyntitulot kattavat velat ja loppu on vapautta. Mutta kun verkko myytiin, kunnasta lähti tulevien vuosikymmenten kassavirta.

Kun Fortum lopulta vuonna 2013 myi verkkonsa ulkomaisille rahastoille, syntyi Caruna. Kauppahinta oli 2,55 miljardia euroa – kuin olisi myyty kansallinen rahakone hetkellistä budjettipaikkaa varten. Nyt samat suomalaiset, jotka aikoinaan omistivat verkot, maksavat niistä tuottoa Alankomaiden ja Australian sijoittajille.

Samaan aikaan Energiavirasto loi mallin, jonka avulla voitto tehtiin lailliseksi. WACC-niminen laskentakaava (Weighted Average Cost of Capital) määrittää, millaista “kohtuullista tuottoa” verkkoyhtiö saa sijoittamalleen pääomalle. Kaava näyttää tekniseltä, mutta sen logiikka on yksinkertainen: mitä suurempi verkon arvo, sitä suurempi sallittu tuotto. Yhtiö voi siis kasvattaa omaisuusarvoaan kirjanpidossa ja nostaa samalla hinnat kattoon täysin lain puitteissa.

Tämän laskennallisen uskonnon seurauksena siirtomaksut ovat nousseet yli kaksinkertaisiksi kymmenessä vuodessa. Vuonna 2023 suurten verkkoyhtiöiden yhteenlaskettu ylijäämä ylitti kolmesataa miljoonaa euroa. Kaikki tämä “sääntelyn” mukaisesti.

Sähkölaskun rakenne on kuin monikerroksinen verokone. Kun maksat laskusi, maksat ensin energian myyjälle, sitten verkkoyhtiölle, ja lopulta valtiolle sähköveron ja huoltovarmuusmaksun. Mutta tarina ei lopu siihen. Valtion veroista peritään vielä arvonlisävero. ALV-lain 6 § määrää, että kaikki hinnanlisät, myös verot, kuuluvat veron perusteeseen. Näin sähkövero muuttuu ALV-veron pohjaksi. Valtio siis verottaa omaa verotaan.

Kukaan ei koskaan säätänyt lakia tarkoituksella näin monimutkaiseksi, mutta lopputulos on täydellinen hallinnollinen ansa. Sähkövero, jonka piti ohjata kulutusta, muuttui tuottavaksi veropohjaksi, ja yksityinen yhtiö toimii sen kantajana. Veron verotus on laillistettu, mutta taloudellisesti se on järjetöntä. Jokainen kilowattitunti kantaa mukanaan yksityisen tuoton, valtion veron ja vielä veron tuosta verosta.

Kun raha lähtee kuluttajalta, se tekee lyhyen kierroksen: osa menee valtion kassaan, osa yksityiselle siirtoyhtiölle ja osa ulkomaille sijoittajille osinkoina ja korkoina. Ennen verkkojen myyntiä sama raha jäi kotimaahan. Se kiersi kunnissa palkkoina, palveluina ja investointeina. Nyt se on kadonnut. Tämä on se todellinen syy, miksi ostovoima ei palaudu ja miksi suomalainen talous tuntuu pysähtyneeltä, vaikka velkaa otetaan enemmän kuin koskaan.

Poliittisesti järjestelmä on ollut liian monimutkainen käsiteltäväksi. Kaikki puolueet ovat osallistuneet sen rakentamiseen ja siksi kukaan ei halua avata sitä. “Vapaista sähkömarkkinoista” puhutaan edelleen, vaikka markkinoita on vain kolmannes laskusta. Loput on monopolia, jonka valvonta on annettu virastolle, joka käyttää samoja kaavoja kuin ne yhtiöt, joita se valvoo.

Kun inflaatio kiihtyy, hallitus etsii syitä maailmanmarkkinoilta. Todellisuudessa osa inflaatiosta on täysin kotimaista. Jokainen siirtomaksun korotus ruokkii hintakierrettä ja heikentää ostovoimaa. Siinä missä yritysten kilpailukyky kärsii energiakustannuksista, kuluttaja maksaa yhä enemmän pelkästä olemassaolosta – sähkön kuljetuksesta johtoja pitkin.

Sähköverkko ei ole sijoituskohde. Se on kansallinen hermoverkko, perusinfrastruktuuri, jonka tuotto kuuluu sen käyttäjille. Mutta tällä hetkellä suomalainen maksaa kuukausittain veroa, voittoa ja korkoa samasta kilowattitunnista. Sähkölaskusta on tullut yksityistetty vero, jota kukaan ei uskalla kutsua veroksi.

Kun tämä järjestelmä puretaan – kun sähkövero poistetaan ALV:n veropohjasta, tuottotaso sidotaan todellisiin investointeihin ja verkot palautetaan julkiseen hallintaan – raha alkaa jälleen kiertää Suomessa. Siinä hetkessä syntyy uudelleen se, mitä 1990-luvun poliitikot lupasivat mutta eivät koskaan toteuttaneet: todellinen kilpailu ja rehellinen hinta.

Sähkölasku ei ole enää vain lasku. Se on peili, joka näyttää, kuka hallitsee, kuka maksaa ja kuka hyötyy. Se on kansantalouden hiljainen hälytysjärjestelmä. Kun sen ymmärtää, ymmärtää myös miksi tämä maa ei enää kasva – ja miksi sen voisi vielä pelastaa.