Kannattaako tämä todellakin?
Vetykuplan vihellys alkaa kuulua
Saksan teollisuus on ollut vuosikymmenet koko Euroopan moottori.
Jos se yskii, muu Eurooppa alkaa pian köhiä.
Nyt näyttää siltä, että Saksa on vetämässä happea – ei vetyä.
Viime viikolla maan toiseksi suurin terästuottaja ThyssenKrupp ilmoitti pysäyttävänsä vihreän teräshankkeensa.
Syynä ei ole poliittinen tahto, vaan todellisuus: kustannukset ovat karanneet käsistä, vetytarjonta on epävarmaa ja sähkön hinta liian korkea.
Yhtiö totesi suorasanaisesti, ettei se voi enää taata hankkeen olevan taloudellisesti järkevä.
Vetytarjoukset olivat huomattavasti odotettua kalliimpia, ja ilman massiivista valtiontukea koko projekti pysähtyy.
Samaan aikaan myös ArcelorMittal luopui vastaavasta hankkeesta Saksassa.
Näyttää siltä, että “vihreä teräs” ei kanna itseään — ei ilman tukia, eikä ilman halpaa sähköä.
Kuinka kauan kestää, että kupla puhkeaa?
On vain ajan kysymys, milloin tämä sama aalto saavuttaa Pohjoismaat.
Ruotsin Stegra (entinen H2 Green Steel) on jo vaikeuksissa: rahoitusvaje lähenee miljardia, sähköä ei ole riittävästi ja rautamalmia joudutaan tuomaan Brasiliasta, EU:n mustalta listalta.
Ja vaikka nämä ongelmat ratkeaisivat, pitäisi vihreän teräksen hinnan olla kolminkertainen tavalliseen teräkseen verrattuna, jotta investointi voisi kannattaa.
Siis jos sähkö riittää.
Jos joku maksaa.
Jos joku vielä uskoo.
Kuplan ominaisuudet ovat samat kuin ennen finanssikriisiä – vain tuotteen nimi on vaihtunut.
Ensin oli subprime, nyt on green hydrogen.
SSAB ja suomalainen realismi
Raahen SSAB ei ole lähtenyt tähän kilpajuoksuun.
Yrityksen johto puhuu valmistautumisesta, ei hypestä.
Vetysiirtymä on heille vaihtoehto, ei pelastussuunnitelma.
He tietävät, ettei teollisuutta voi rakentaa toiveiden varaan:
ei sähköä, ei vetyä, ei rautasientä – ei terästä.
Vielä toistaiseksi SSAB pysyy mukana keskustelussa, mutta todellinen kysymys kuuluu:
milloin he sanovat ääneen sen, mitä moni jo ajattelee – että hanke ei ole toteutettavissa nykyisillä edellytyksillä?
Kuinka kauan menee, ennen kuin Suomessakin todetaan, että vety ei ole hopealuoti vaan kallis harharetki?
Vetykuplan anatomia
Kun katsoo Fingridin tuotantotilastoja, kuva on yksiselitteinen:
aurinko on nollassa yli puolet vuorokaudesta ja tuuli katoaa usein päiviksi.
Tämä on se sähkö, jolla vetytalous pitäisi pyörittää.
Samalla EU-komissio puhuu 150 terawattitunnin lisäsähköstä Suomelle – määristä, joita ei ole olemassa.
Jokainen uusi vetyhanke nojaa siis oletukseen, että joku muu tuottaa sen sähkön.
Ja että joku maksaa siitä.
Mutta kuten Saksan ja Ruotsin kokemukset osoittavat: kun rahat loppuvat, päättyy myös vihreä siirtymä.
Unohdettu muuttuja: teräsromumarkkinat
Yksi usein ohitettu osa “vihreän teräksen vallankumousta” on se, että maailmassa kiertää jo valtava määrä teräsromua.
Romuterästä sulatetaan sähköllä – ei hiilellä – ja siksi se on jo itsessään puhdasta siinä määrin kuin sähkö on puhdasta.
Tämä tekee vetypohjaisesta suorapelkistyksestä väistämättä kalliimman vaihtoehdon.
Maailmanlaajuisesti noin 30 % kaikesta teräksestä valmistetaan kierrätysromusta, ja osuus kasvaa nopeasti etenkin kehittyneissä maissa.
Euroopassa ja Pohjoismaissa osuus on jo 40–45 %, ja sähkökaariuunit (EAF) kykenevät hyödyntämään romua tehokkaasti ilman vetypohjaisia prosesseja.
Vetypohjainen suorapelkistys (H-DR) on siis suunnattu uudesta malmista valmistettuun neitseelliseen teräkseen – ei kierrätettävään.
Mutta kun romumetallin tarjonta kasvaa ja sen hinta laskee, koko vetymalli joutuu kilpailuun oman raaka-aineensa kanssa.
Vuonna 2024–2025 teräsromun maailmanmarkkinahinta on vaihdellut 270–340 USD/tonni.
Samaan aikaan vihreän teräksen tuotantokustannukset ovat yli 800–1 000 USD/tonni ilman tukia.
Ero on liian suuri markkinoiden kannettavaksi.
SSAB:n kaltaiset valmistajat tietävät tämän hyvin: siksi heidän strategiansa sisältää myös romupohjaisen sähkökaariuunituotannon, ei vain vetypelkistystä.
Todellisuus on se, että markkinat ohjaavat vihreämpään teräkseen romun kautta, ei vedyn kautta.
Vetyteräs on teknisesti hienoa, mutta taloudellisesti altavastaaja.
Kun todellisuus ottaa vallan
Kuplien historia on aina sama.
Ensin uskotaan, sitten rakennetaan, lopulta huomataan, ettei kannattavuus perustu kysyntään vaan tukeen.
Kun tukirahat loppuvat, kupla puhkeaa – ja jäljelle jää velka ja hiljaisuus.
Vetytalous ei kaadu moraaliseen tappioon, vaan fysiikkaan ja matematiikkaan.
Energia ei synny ilmaiseksi, sähkö ei tule töpselistä ja markkinat eivät palkitse tappiolla tuotettua vihreyttä.
Saksa alkaa jo kääntyä pois. Ruotsi horjuu.
Ehkä Suomella on nyt mahdollisuus tehdä toisin:
katsoa ensin, laskea sitten – ja jättää kuplan puhkeaminen muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti