Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Suomi on pieni kansantalous. Sen pitäisi olla meidän vahvuutemme. Pienen maan pitäisi olla ketterä, nopea mukautumaan muutoksiin ja riittävän rohkea tekemään omia ratkaisujaan. Sen pitäisi pitää kiinni niistä vahvuuksista, jotka ovat rakentaneet hyvinvoinnin, vakauden ja kilpailukyvyn. Mutta mitä olemme tehneet? Olemme vuosikymmenestä toiseen kulkeneet valtavirran mukana, yrittäneet olla itseämme suurempi toimija ja samalla vähitellen irrottautuneet omasta tuotannollisesta perustastamme.

Ja nyt kysyn yksinkertaisen kysymyksen. Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Samat selitykset on kuultu jo kaksikymmentä vuotta. Nokia romahti. Venäjän kauppa loppui. Väestö ikääntyy. Tuottavuus sakkaa. Maailma muuttuu. Digitalisaatio mullistaa. Kyllä. Kaikki tuttuja selityksiä. Mutta jossakin vaiheessa on uskallettava kysyä vaikeampi kysymys. Entä jos nämä eivät olekaan perussyitä? Entä jos ne ovat enemmän seurauksia kuin syitä?

Suomen talous ei tällä hetkellä ole menestystarina. Kasvu on ollut pitkään heikkoa. Valtiontalous velkaantuu. Julkinen talous kamppailee. Investointeja odotetaan kuin seuraavaa ihmelääkettä. Työpaikkoja syntyy liian vähän tai ne katoavat liian nopeasti. Tämä ei ole yhden hallituksen ongelma eikä yhden vaalikauden vahinko. Kyse on suunnasta.

Pienen vientivetoisen maan elinehto on kilpailukykyinen tuotanto. Vientiteollisuus. Energia. Logistiikka. Satamat. Väylät. Jalostus. Sähköverkot. Ennustettava investointiympäristö. Ilman niitä ei synny verotuloja. Ilman niitä ei rahoiteta hyvinvointivaltiota. Ilman niitä ei rakenneta pysyvää kasvua.

Silti olemme vähitellen rakentaneet ajattelumallia, jossa tuotannollinen realismi jää liian usein strategiapuheiden, megahankkeiden, trendien ja uusien poliittisten iskusanojen varjoon. Odotetaan seuraavaa miljardihanketta. Seuraavaa suurta lupausta. Seuraavaa kasvun moottoria. Mutta missä ovat pysyvät tulokset? Missä ovat ne kasvuluvut, joiden piti muuttaa suunta? Missä ovat ne työpaikat, joiden piti vahvistaa kansantaloutta? 

Esimerkkejä löytyy. Yksi niistä on Herra Vittusen vihreän teräksen teollisuusinvestointi. Moni näki jo varhaisessa vaiheessa hankkeen realismiongelmat ja kysyi, missä ovat markkinaehtoinen kannattavuus, tekninen realismi ja taloudellinen pohja. Mutta näkivätkö ne tahot, joiden tehtävänä oli arvioida hankkeen uskottavuutta? Näkikö ministeriö? Näkivätkö päätöksentekijät?

Kun katsoo Ruotsia, vertailu muuttuu epämukavaksi. Ruotsilla ei ole täysin samoja ongelmia puu- ja paperiteollisuudessa kuin Suomella. Miksi? Onko kyse sattumasta? Vai löytyykö selitystä kilpailukyvystä, energiasta, teollisesta rakenteesta, työmarkkinamallista ja kyvystä pitää kiinni omista vahvuuksista?

Suomessa samoja diagnooseja on toistettu vuosikymmeniä. Mutta keskustelussa on yksi kummallinen piirre. Kun lääkitys ei tuota tulosta, emme pysähdy arvioimaan itse hoitoa tai alkuperäisiä oletuksia. Diagnoosi vaihtuu. Ensin ongelma oli kilpailukyky. Sitten rakennemuutos. Sitten Nokia. Sitten Venäjä. Sitten väestö. Sitten tuottavuus. Sitten osaajapula. Sitten globaali epävarmuus. Aina löytyy uusi diagnoosi, uusi selitys ja uusi lääke. Mutta potilas ei parane.

Jossakin vaiheessa pitäisi uskaltaa kysyä epämiellyttävä kysymys. Entä jos emme ole vain etsineet väärää lääkettä? Entä jos olemme vuosikymmeniä hoitaneet väärää sairautta?

Pieni kansantalous ei voi käyttäytyä kuin suuri manneralue. Meillä ei ole siihen kantokykyä. Suomen pitäisi uskaltaa tehdä omaa realismiin perustuvaa politiikkaansa. Sellaisen maan politiikkaa, joka ymmärtää olevansa vientiriippuvainen, energiaintensiivinen, logistisesti haastavassa sijainnissa oleva pieni avotalous. Ei politiikkaa, jossa juostaan jokaisen kansainvälisen trendin perässä hinnalla millä hyvänsä.

Jossakin vaiheessa tulee aika myöntää myös tehdyt virheet. Ei puolustautua loputtomasti uusilla selityksillä. Ei diagnosoida aina uutta tautia silloin, kun vanhan hoito ei toimi. Jos hoito ei auta vuosikymmeniin, lääkitystä ei yleensä lisätä samalla reseptillä. Hoitosuunnitelma arvioidaan uudelleen.

Ehkä Suomenkin pitäisi tehdä sama, ennen kuin potilaalta loppuu aika? 

Raahen tulevaisuus ei voi olla pelkkää odottamista

Raahen Seudun Kehityksen kuukauden blogissa kehitysjohtaja Pasi Pitkänen kuvasi alueen tilannetta aika realistisesti. Tunnelma on odottava. Maailmantilanne näkyy investoinneissa, yritykset ovat varovaisia ja isot hankkeet etenevät hitaasti.

Tämä on ihan totta.

Mutta samalla herää yksi tärkeä kysymys:
mitä me itse aiomme tehdä sillä aikaa kun odotamme?

Raahe on elänyt jo vuosia tilanteessa, jossa puhutaan:

• isoista investoinneista
• vetytaloudesta
• merituulivoimasta
• datakeskuksista
• miljardihankkeista
• ja tulevaisuuden suurista mahdollisuuksista.

Olen itse ollut mukana päätöksenteossa kohta viisi vuotta, ja käytännössä nämä samat asiat ovat olleet pöydällä koko sen ajan.

Ja mitä on konkreettisesti tapahtunut?

Hyvin vähän.

Kyllä, jotakin valmistelua etenee. Selvityksiä tehdään, suunnitelmia laaditaan ja hankkeita pidetään “putkessa”. Mutta rehellisesti sanottuna uskon, että moni näistä isoista kokonaisuuksista on edelleen vuosien päässä toteutumisesta — jos ne lopulta toteutuvat siinä laajuudessa kuin nyt puhutaan.

Osa hankkeista varmasti etenee.
Osa siirtyy.
Osa muuttuu.
Ja osa jää toteutumatta.

Sillä välin kaupungin arki jatkuu joka päivä.

Keskustan liikkeet yrittävät pärjätä. Vanhat rakennukset vanhenevat. Asukasluku laskee hiljalleen. Nuoret miettivät jäävätkö vai lähtevätkö. Yritykset pohtivat uskaltaako investoida.

Ja juuri siksi olen itse tullut siihen ajatukseen, että Raahen pitää alkaa rakentaa enemmän myös oman näköistään tulevaisuutta eikä vain odottaa mitä maailmalla tapahtuu.

Meillä on täällä jotain sellaista, mitä monella kaupungilla ei enää ole.

Meillä on:

• Vanha Raahe
• Pekkatori
• Seminaarin alue
• merellisyys
• empirekorttelit
• vanhat porvaristalot
• Huvimylly
• historia
• identiteetti
• ja ympäristö, jota ei voi enää rakentaa uudelleen jos se kerran menetetään.

Monessa kaupungissa nämä purettiin jo vuosikymmeniä sitten.

Rauma ymmärsi ajoissa mitä sillä oli käsissään.
Porvoo ymmärsi.
Tammisaari ymmärsi.

Nyt pitäisi Raahessakin ymmärtää, ettei historiallinen ympäristö ole pelkkä kuluerä tai vanha rakennusongelma.

Se voi olla:

• matkailua
• yritystoimintaa
• tapahtumia
• työpaikkoja
• vetovoimaa
• asumisviihtyvyyttä
• ja koko kaupungin identiteetin vahvistamista.

Siksi olen toimittanut kaupungin johtoryhmälle strategisen kehittämis- ja investointiohjelman, jossa nämä asiat on pyritty kokoamaan yhdeksi kokonaisuudeksi.

Ajatus ei ole rakentaa mitään utopistista haavemaailmaa.

Ajatus on paljon yksinkertaisempi:
käytetään niitä vahvuuksia mitä meillä jo on.

Seminaarin alue voisi olla:

• kulttuurin
• tapahtumien
• matkailun
• yrittäjyyden
• ja ympärivuotisen toiminnan keskus.

Pekkatori voisi olla yksi Suomen hienoimmista historiallisista keskustamiljöistä — sellainen paikka, jonne ihmiset oikeasti tulevat viihtymään, eivät vain ajamaan läpi.

Ja Bio Huvimyllyn kohdalla on hyvä muistaa yksi tärkeä asia:
siellä ei enää pelkästään puhuta, vaan myös tehdään.

Rakennus on saamassa uuden vesikatteen ja asennusurakka on jo sovittu. Bio Huvimylly ry. tekee parhaillaan konkreettista työtä sen eteen, että tämä kulttuurihistoriallisesti merkittävä elokuvateatterirakennus saadaan pelastettua tuleville sukupolville.

Juuri tällaisista teoista elinvoima oikeasti alkaa.

Ei aina satojen miljoonien uutisista, vaan siitä että joku ottaa vastuuta, tarttuu toimeen ja alkaa tehdä.

Ja tärkeintä:
näihin asioihin me voimme itse vaikuttaa.

Niitä ei päätetä Brysselissä, Washingtonissa, Frankfurtissa tai pörssisaleissa.

Totta kai tämä kaikki maksaa.

Mutta niin maksaa myös se, jos mitään ei tehdä.

Jos rakennukset päästetään rapistumaan käyttökelvottomiksi, keskusta hiljenee ja kaupungin vetovoima hiipuu vuosi vuodelta, lasku tulee lopulta paljon kovempana.

Raahe tarvitsee edelleen teollisuutta, yrityksiä ja investointeja. Siitä ei pääse mihinkään.

Mutta rinnalle tarvitaan myös jotain muuta:
uskoa omaan kaupunkiin ja rohkeutta kehittää sitä pitkäjänteisesti.

Kaupunki ei kehity odottamalla.

Se kehittyy tekemällä.

 

Vetytalous ja vielä kerran vetytalous – Liquid Windin konkurssi kertoo karun viestin myös Raahen suuntaan

Ruotsalainen sähkömetanolia ja vetypohjaisia polttoaineita kehittänyt Liquid Wind on ajautunut konkurssiin. Kyse ei ollut mistään pienestä kokeiluyhtiöstä, vaan yhdestä Pohjoismaiden näkyvimmistä sähköpolttoainehankkeiden kehittäjistä. Yhtiöön olivat sijoittaneet muun muassa Uniper, Siemens Energy, Alfa Laval, Samsung Venture Investment ja Topsoe. Hankkeita oli suunnitteilla miljardien eurojen edestä Ruotsiin ja Suomeen.

Suomessa Liquid Wind suunnitteli sähkömetanolin tuotantolaitoksia ainakin Naantaliin ja Haapavedelle. Naantalissa hanke oli jo ympäristövaikutusten arviointivaiheessa, ja tarkoituksena oli hyödyntää voimalaitoksen höyryä sekä biogeenistä hiilidioksidia synteettisen metanolin valmistuksessa.

Nyt koko kokonaisuus on romahtanut.

Tekniikka & Talouden saamien konkurssiasiakirjojen mukaan taustalla on vakava riita energiayhtiöiden kanssa. Osakas ja asiakasyhtiö Sydkraft oli jättänyt maksamatta laskuja Liquid Windille, ja tämän kerrotaan johtaneen maksukyvyttömyyteen. Sydkraftin omistaa saksalainen Uniper. Konkurssin ympärillä riidellään jopa pesänhoitajasta ja hallituksen toiminnasta.

Tämä tapaus on tärkeä muistutus myös meille täällä Raahessa.

Viime vuosina Suomessa on rakennettu mielikuvaa, että vetytalous, sähköpolttoaineet, ammoniakki ja erilaiset synteettiset polttoaineet olisivat lähes varma tie uuteen teolliseen nousuun. Kuntia, satamia ja maakuntia on kierrätetty seminaareissa, joissa miljardihankkeet esitellään lähes valmiina investointeina, vaikka todellisuudessa moni niistä on vasta powerpoint-vaiheessa.

Todellisuus alkaa kuitenkin näkyä nyt ympäri Eurooppaa.

Kun siirrytään juhlapuheista oikeaan teolliseen mittakaavaan, vastaan tulevat aivan tavalliset asiat: sähkön hinta, siirtoverkot, reserviteho, rahoituksen saatavuus, korkotaso, teknologiariskit ja markkinoiden todellinen kysyntä.

Sähkömetanolin tai vihreän vedyn valmistus ei synny tyhjästä. Se vaatii valtavia määriä vakaata ja edullista sähköä ympäri vuorokauden. Lisäksi tarvitaan hiilidioksidin talteenottoa, elektrolyysilaitoksia, satamien infrastruktuuria, putkistoja, varastointia ja ennen kaikkea pitkäaikaisia ostajia, jotka ovat valmiita maksamaan tuotteesta kilpailukykyisen hinnan ilman jatkuvaa tukiriippuvuutta.

Juuri tässä kohtaa moni hanke alkaa horjua.

Euroopan teollisuus elää muutenkin vaikeaa aikaa. Korkotaso on noussut, energiamarkkinat ovat epävakaat ja raskaan teollisuuden investoinneissa riskitasot ovat kasvaneet nopeasti. Samaan aikaan vetytalouden ympärille rakennettu hype on ollut niin voimakasta, että realismi on jäänyt usein taka-alalle.

Raahessa tätä keskustelua pitäisi käydä nyt erityisen tarkasti ja rauhallisesti.

Meillä puhutaan jatkuvasti merituulivoimasta, vedystä, ammoniakista, datakeskuksista ja puhtaan siirtymän jättihankkeista. Ongelmana on se, että moni asia esitetään jo lähes varmana tulevaisuutena, vaikka todellisuudessa Euroopassa vastaavat hankkeet lykkääntyvät, keskeytyvät tai kaatuvat rahoitus- ja kannattavuusongelmiin.

Kaupungin ei pidä rakentaa omaa talouttaan, satamainfraansa eikä päätöksentekoaan pelkkien odotusten varaan.

Raahen pitää tarkastella jokaista hanketta hyvin yksinkertaisella kysymyksellä:

Onko kyse oikeasta teollisesta investoinnista vai vasta investointitarinasta?

Näillä kahdella asialla on valtava ero.

Liquid Windin konkurssi osoittaa, että vaikka taustalla olisi tunnettuja energiayhtiöitä, kansainvälisiä sijoittajia ja näyttäviä miljardisuunnitelmia, se ei vielä tarkoita, että liiketoiminta olisi kestävällä pohjalla.

Teollisuudessa lopulta ratkaisee vain yksi asia: tekeekö hanke oikeasti rahaa ilman pysyvää tukiriippuvuutta.

Ja juuri siihen kysymykseen Euroopan vetytalous joutuu nyt vastaamaan. 

 

Mitä datakeskustodellisuus oikeasti on? Ja kuka siitä hyötyy? 

Datakeskuksista puhutaan nyt kuin uudesta teollisesta ihmeestä. Kuntiin luvataan investointeja, työpaikkoja, elinvoimaa ja tulevaisuutta. Kuvia kiiltävistä palvelinhalleista näytetään kuin ennen vanhaan tehdashankkeita. Mutta mitä enemmän asiaa alkaa purkaa numeroiksi, sitä enemmän herää kysymys: kuka tästä oikeasti hyötyy?

Helsingin Sanomien Visio nosti esiin poikkeuksellisen suoran viestin Verohallinnon pääjohtajalta Markku Heikuralta. Hänen mukaansa Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat verotuloja hyvin vähän, joissakin tapauksissa jopa negatiivisesti. Yksittäinen datakeskus voi saada satojen miljoonien ALV-palautukset samalla kun varsinainen verotettava liiketoiminta tapahtuu konsernirakenteiden kautta muualla maailmassa.

Tämä on juuri se asia, jota moni tavallinen kuntalainen on ihmetellyt jo pitkään. Kun puhutaan miljardiluokan investoinneista ja valtavista sähkönkulutuksista, miksi vaikutukset paikalliseen talouteen näyttävät lopulta niin pieniltä?

Rakennusvaiheessa työmaalla toki käy väkeä. Maarakentajia, sähköasentajia, kuljetuksia, urakoitsijoita. Mutta valmis datakeskus on jotain aivan muuta kuin vanhan ajan tehdas. Se ei ole Rautaruukki tai SSAB. Se ei ole konepaja. Se ei ole sellutehdas. Se ei pyöri tuhansien ihmisten työpanoksella.

Valmis halli toimii pitkälti automaatiolla. Suomessa toimii jo kymmeniä datakeskuksia, mutta vain harvassa niistä työskentelee edes muutamaa kymmentä ihmistä pysyvästi. Samaan aikaan sähkönkulutus voi olla kokonaisen kaupungin luokkaa.

Ja juuri tässä kohtaa tullaan siihen suureen kysymykseen, josta Suomessa puhutaan edelleen aivan liian vähän.

Mitä datakeskus todella jättää alueelle?

Kiinteistöveroa kyllä tulee kunnalle. Se voi olla merkittäväkin tulonlähde. Mutta samaan aikaan yhteiskunta rakentaa ympärille sähköverkkoja, kantaverkkoa vahvistetaan, reserviä lisätään ja energiantuotantoa mitoitetaan kasvavan kulutuksen mukaan. Lopulta tavallinen sähkönkäyttäjä maksaa osan kokonaisuudesta siirtohinnoissa, veroissa ja verkkoinvestoinneissa.

Sitten tulee vastaan seuraava ristiriita.

Suomessa on vuosikausia puhuttu “halvasta sähköstä” kilpailuetuna. Todellisuudessa teollisuus ei elä hetkellisillä pörssisähkön pohjahinnoilla vaan toimitusvarmalla sähköllä ympäri vuoden. Datakeskus ei voi sammua tyynen sään tai pakkasjakson vuoksi. Se tarvitsee jatkuvan tehon joka sekunti.

Ja silloin koko sähköjärjestelmän todelliset kustannukset alkavat näkyä.

Tarvitaan varavoimaa, säätövoimaa, siirtoyhteyksiä, akkuvarastoja ja yhä enemmän kantaverkon investointeja. Suomessa eletään jo tilanteessa, jossa osa uusista suurhankkeista joutuu odottamaan verkkoliityntöjä vuosikausia. Samalla tavalliselle kansalaiselle kerrotaan, että sähköä on yllin kyllin.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan keskustelu pienydinvoimasta, vakaasta perusvoimasta ja teollisuuden sähköntarpeesta kiihtyy ympäri Eurooppaa. Datakeskukset eivät tarvitse poliittisia iskulauseita vaan vakaata sähköjärjestelmää.

Ja sitten tulee vielä yksi näkökulma, joka helposti unohtuu kokonaan.

Mitä tapahtuu, jos datakeskus lähtee?

Teollinen tehdas jättää usein jälkeensä osaamista, alihankintaa, tuotantoketjuja ja paikallista yritystoimintaa. Datakeskus voi pahimmillaan jättää jälkeensä vain suuren hallin ja valtavan sähköliittymän. Digitaalinen liiketoiminta liikkuu nopeasti sinne missä sähkö, verotus tai geopoliittinen tilanne on edullisin.

Siksi kuntien pitäisi suhtautua datakeskushankkeisiin kylmän realistisesti eikä investointihuumassa.

Kuinka paljon pysyviä työpaikkoja syntyy?

Kuinka paljon verotuloja todella jää Suomeen ja kunnalle?

Kuka maksaa sähköverkon vahvistamisen?

Miten hukkalämpö hyödynnetään?

Mitä tapahtuu, jos toiminta loppuu 15 vuoden päästä?

On täysin mahdollista, että hyvin sijoitettu ja järkevästi toteutettu datakeskus voi olla alueelle hyödyllinen. Mutta silloin ympärille pitää syntyä muutakin kuin palvelinsali. Tarvitaan oikeaa teollista toimintaa, energiaintegraatioita, lämpötalouden hyödyntämistä ja paikallista yritysvaikutusta.

Muuten vaarana on, että Suomesta tulee digitaalisen maailman sähköasema. Maa, joka rakentaa valtavan määrän energiainfraa muiden maiden datataloutta varten, mutta saa itse vain murusia kokonaisarvosta.

Ja tämä keskustelu on vasta alussa.

 

Kun kaupunki vastaa – mutta, kuunteleeko se oikeasti?

Kaupungin lausunto Pitkäkarin osayleiskaavasta hallinto-oikeudelle on nyt annettu. Luin sen läpi useampaan kertaan, ja yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Ei se, että kaupunki puolustaa omaa päätöstään – se on täysin normaalia. Vaan se, miten valittajiin suhtaudutaan. Lausunnosta jää vahva vaikutelma, että valittajien esittämät asiat nähdään lähinnä yksityisenä haittana, joka pitää sivuuttaa yleisen edun nimissä. 

Että kyllä me tiedämme paremmin, ja tämä on nyt ratkaistu.

Tässä mennään helposti harhaan. Hallinnossa ei riitä, että joku on vakuuttunut omasta ratkaisustaan. Päätöksen pitää kestää tarkastelu. Se tarkoittaa sitä, että vaihtoehdot pitää oikeasti arvioida ja vaikutukset pitää pystyä perustelemaan konkreettisesti. Ei riitä, että sanotaan, että asia on huomioitu tai arvioitu. Pitää myös pystyä näyttämään miten se on tehty ja mihin lopputulos perustuu.

Lausunnossa tulvasuojelu nostetaan kaiken yläpuolelle. Se on tärkeä asia, siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta nyt mennään siihen, että yhtä ratkaisua pidetään käytännössä ainoana mahdollisena. Muita vaihtoehtoja ei oikeasti käsitellä, ja palstakohtainen tarkastelu suljetaan pois periaatteella. Tämä ei enää ole punnintaa, vaan linjan lukitsemista. Silloin herää väistämättä kysymys, onko eri vaihtoehtoja todella arvioitu vai onko lopputulos päätetty etukäteen.

Kaavassa puhutaan tasoista, metreistä ja tulvariskistä, mutta käytännössä kyse on ihmisten omaisuudesta. Rakennuksista, joita on ylläpidetty vuosikymmeniä, ja paikoista, joihin on sidottu rahaa, työtä ja aikaa. Kun käyttöä rajoitetaan, pitää pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: miksi juuri tässä paikassa ja juuri näin, eikä toisin. Yleinen viittaus riskiin ei riitä, jos vaikutus kohdistuu yksittäiseen kiinteistöön.

Omaisuudensuoja ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaissa turvattu oikeus. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi rajoittaa, mutta se tarkoittaa sitä, että rajoitukselle pitää olla selkeä peruste, oikea mitoitus ja todellinen tarve. Pitää myös pystyä osoittamaan, että lievempi keino ei riitä. Tässä kohtaa lausunto jää hyvin ohueksi.

Kukaan ei vaadi, että tulvariski jätetään huomioimatta. Mutta vaaditaan sitä, että päätökset tehdään niin, että ne ovat perusteltuja, oikeasuhtaisia ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Nyt lausunto antaa kuvan, että keskustelu halutaan sulkea, ei käydä. Se ei ole hyvän hallinnon tapa. Ja juuri siksi tämä asia on nyt hallinto-oikeudessa.

 

Suomen talouden kehitys Kekkosen jälkeen – nousu, romahdus ja hitaan kasvun aika

Kun Urho Kekkonen jätti presidentin tehtävät vuonna 1981, Suomi oli vakaa maa. Velkaa oli vähän, teollisuus pyöri ja ihmisillä oli töitä. Talous ei ollut nopean kasvun talous, mutta se oli ennustettava.

Sen jälkeen Suomi on kulkenut läpi useita suuria talousvaiheita. On ollut nopeaa kasvua, syvä romahdus, uusi nousu ja lopulta pitkä jakso, jossa kasvu on hidastunut. Tämä kehitys selittää pitkälti sen, miksi tänään puhutaan velasta, säästöistä ja investointien tarkasta harkinnasta.

1980-luku – kasvu velalla

1980-luvulla rahoitusmarkkinat vapautettiin. Pankit alkoivat myöntää lainaa aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin.

Rahaa sai helposti, ja sitä käytettiin. Asuntoja rakennettiin, yritykset investoivat ja kulutus kasvoi. Talous näytti vahvalta, mutta velka kasvoi nopeasti taustalla.

Keskeiset luvut:

• Talous kasvoi noin 4–5 prosenttia vuodessa
• Kotitalouksien velka yli kaksinkertaistui
• Pankkien luotonanto kasvoi nopeasti
• Työttömyys pysyi matalana

Kasvu oli todellista, mutta sen pohja ei ollut kestävä.

1990-luvun alku – romahdus

1990-luvun lama oli Suomen taloushistorian pahin kriisi rauhan aikana.

Neuvostoliiton kauppa loppui, korot nousivat ja velkakupla puhkesi. Yrityksiä kaatui, pankkeja pelastettiin valtion tuella ja työttömyys nousi nopeasti.

Keskeiset luvut:

• BKT laski noin 13 prosenttia
• Työttömyys nousi yli 16 prosenttiin
• Kymmeniä tuhansia yrityksiä lopetti
• Julkinen velka nousi noin 10 prosentista yli 60 prosenttiin BKT:stä

Tämä kriisi muutti Suomen talouden suunnan pysyvästi.

1995–2007 – uusi nousu

Laman jälkeen Suomi nousi nopeasti. Talous kasvoi, vienti vahvistui ja työllisyys parani.

Keskeinen tekijä oli yksi yritys:

• Nokia

Nokian merkitys oli poikkeuksellinen:

• noin 4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta
• noin 20 prosenttia viennistä
• noin 25 prosenttia yhteisöverotuloista

Suomi vaurastui ja julkinen talous vahvistui.

2008–2015 – kasvu pysähtyy

Vuoden 2008 jälkeen Suomeen osui kolme samanaikaista iskua: finanssikriisi, Nokian romahdus ja metsäteollisuuden rakennemuutos.

Yksikin näistä olisi ollut vaikea. Yhdessä ne pysäyttivät kasvun.

Keskeiset luvut:

• Talous ei kasvanut käytännössä lainkaan vuosina 2008–2015
• Teollisuustyöpaikkoja katosi kymmeniä tuhansia
• Valtion velka alkoi kasvaa uudelleen
• Vienti heikkeni

Suomi siirtyi hitaamman kasvun aikaan.

2020-luku – velka ja väestö ratkaisevat

Tänään Suomi ei ole kriisissä, mutta kasvu on hidasta.

Suurin muutos liittyy väestöön. Työikäisten määrä vähenee ja menot kasvavat.

Keskeiset luvut:

• Valtion velka noin 160 miljardia euroa
• Julkinen velka noin 75 prosenttia BKT:stä
• Työikäinen väestö on vähentynyt vuodesta 2010 lähtien
• Väestön keski-ikä nousee jatkuvasti

Tämä on tilanne, jossa päätöksiä tehdään nyt.

Mitä tästä pitää ymmärtää

Suomen talous ei ole ajautunut tähän tilanteeseen sattumalta.

1980-luvulla kasvu rakennettiin velalle.
1990-luvulla velka kaatoi talouden.
2000-luvulla teknologia nosti Suomen.
2010-luvulla kasvu pysähtyi.
2020-luvulla velka ja väestö määrittävät suunnan.

Kasvu ei ole pysyvä tila.

Velka on.

Lähteet

Keskeiset tiedot perustuvat seuraaviin virallisiin lähteisiin:

• Tilastokeskus – kansantalouden tilinpito ja väestötilastot
• Suomen Pankki – 1990-luvun lama ja pankkikriisi
• Valtiovarainministeriö – julkisen talouden raportit
• Valtiokonttori – valtion velkatiedot
• Elinkeinoelämän tutkimuslaitos – talouskasvu ja Nokian vaikutus

 

Kun rahat eivät riitä – mitä seuraa, jos tavoitteet ja todellisuus erkanevat toisistaan 

Suomessa on nyt tilanne, jossa sekä hallitus että energiayhtiöt seisovat saman ongelman edessä. Rahaa puuttuu, mutta tavoitteet ovat ennallaan. Tämä ei ole ideologinen kysymys, vaan taloudellinen. Ja taloudessa on yksi laki, joka pitää aina: jos kassavirta ei riitä, suunnitelma muuttuu ennemmin tai myöhemmin.

Tuoreessa jutussa, jonka julkaisi Suomen Kuvalehti, todettiin suoraan, että hallituksen ilmastotoimilta puuttuu yli 400 miljoonaa euroa rahoitusta. Se ei ole pieni tarkennus budjettikirjassa. Se on rakenteellinen viesti siitä, että tavoitteet ja resurssit eivät tällä hetkellä kohtaa. Sama ilmiö näkyy tuulivoimahankkeissa, joissa investointeja siirretään, hankkeita perutaan ja rahoittajat kiristävät ehtojaan. Tämä on akuutti tilanne, ja jos siihen ei reagoida ajoissa, siitä tulee krooninen.

Energiapolitiikka on viime vuosina rakentunut oletukselle, että investointeja syntyy nopeasti ja markkina kantaa kustannukset. Todellisuus on ollut sitkeämpi. Korkotaso on noussut, materiaalit ovat kallistuneet ja sähkön hinnan vaihtelu on lisääntynyt. Samalla infrastruktuuri on alkanut vaatia yhä suurempia investointeja. Kantaverkkoyhtiö Fingrid on arvioinut, että siirtoverkkoon tarvitaan miljardiluokan lisäpanostuksia lähivuosina. Nämä investoinnit eivät ole vapaaehtoisia. Ne ovat edellytys sille, että sähköä voidaan tuottaa ja siirtää sinne, missä sitä tarvitaan. Ja nämä investoinnit maksetaan lopulta aina samasta paikasta, sähkölaskusta. Se on kylmä mutta rehellinen fakta.

Jos nykyisellä linjalla jatketaan, tavoitteet pidetään ennallaan ja rahoitus etsitään muualta. Käytännössä se tarkoittaa velkaa, veroja tai korkeampia maksuja kuluttajille. Toinen vaihtoehto on hidastaa tahtia. Se ei tarkoita luopumista tavoitteista, vaan aikataulujen ja investointien järjestämistä uudelleen. Kolmas vaihtoehto on muuttaa painopistettä ja rakentaa järjestelmä sellaiseksi, että se kestää myös taloudellisesti vaikeampia aikoja. Tässä kohtaa politiikka kohtaa fysiikan ja talouden. Niitä ei voi ohittaa päätöksillä eikä julistuksilla.

Jos mitään ei muuteta, ensimmäinen seuraus on epävarmuus. Yritykset lykkäävät investointeja, koska kustannuksia ei pystytä ennustamaan. Toinen seuraus on kustannusten kasvu. Kun päätökset viivästyvät, projektit kallistuvat. Kolmas seuraus on huoltovarmuuden heikkeneminen, jos kapasiteettia ei rakenneta ajoissa. Tämä ei ole teoreettinen uhka, vaan normaali kehityskulku infrastruktuurissa, kun suunnitelmat ja resurssit erkanevat toisistaan.

Suomessa sähköjärjestelmä on toistaiseksi toiminut hyvin, mutta järjestelmä toimii vain niin kauan kuin investoinnit pysyvät aikataulussa ja rahoitus on kunnossa. Kun jompikumpi alkaa pettää, ongelmat näkyvät ensin kustannuksissa ja myöhemmin toimitusvarmuudessa. Se on se hetki, jolloin keskustelu muuttuu teoriasta käytännöksi ja vaikutukset alkavat tuntua tavallisen ihmisen arjessa.

Tämä keskustelu ei ole ilmastosta eikä tuulivoimasta. Se on rahasta, riskistä ja vastuusta. Jos tavoitteet ja resurssit pysyvät samassa linjassa, järjestelmä toimii. Jos ne erkanevat, ongelmat alkavat kasvaa hiljaa taustalla. Silloin ei synny romahdusta yhdessä yössä, vaan pitkä ja kallis korjausliike. Ja juuri siksi tämä keskustelu kannattaa käydä nyt, ennen kuin tilanne muuttuu vaikeammaksi. Ei siksi, että pelättäisiin muutosta, vaan siksi, että muutoksen pitää olla kestävää.

Lähteitä

Suomen Kuvalehti – Hallituksen ilmastotoimien rahoitusvaje

Fingrid – Kantaverkon investointitarpeet ja kehitysnäkymät

Energiavirasto – Sähkömarkkinoiden tilastot ja analyysit

Työ- ja elinkeinoministeriö – Energia- ja ilmastopolitiikan suunnitelmat

Valtiontalouden tarkastusvirasto – Julkisen talouden riskit ja kestävyys