Kun viranomaisvalta laajenee ilman rajoja, oikeusvaltio kapenee

Talouselämä uutisoi laajasti perustuslakivaliokunnan lausunnosta, jossa se torjui täysin hallituksen esityksen verohallinnon tiedonsaantioikeuden laajentamisesta. Lausunnon sävy oli poikkeuksellisen selkeä. Esitys oli yksiselitteisesti perustuslain vastainen.

Tämä ei ollut yksittäinen tekninen ongelma, jonka voi korjata muutamalla lisälauseella. Perustuslakivaliokunta totesi, että kyseessä oli esitys, joka olisi antanut verottajalle mahdollisuuden hakea tietoja suomalaisten pankkitileistä laajasti ja yksilöimättä, ilman että olisi tarkkaan määritelty mihin tarkoitukseen, millä perusteilla ja missä tilanteessa näin voi tehdä.

Perustuslain 10 § suojaa yksityiselämää ja henkilötietoja. Tilitiedot kuuluvat tämän suojan ytimeen. Jos viranomaiselle annetaan oikeus saada tietoja massaluonteisesti, ilman kohdentamista ja ilman välttämättömyyden vaatimusta, silloin loukataan perusoikeutta, ei vain sivuttaen, vaan suoraan.

Esityksestä puuttui myös selkeä toimivaltavaltasäännös. Tämä tarkoittaa sitä, että viranomaisen valtaa ei oltu edes yritetty rajata. Lainsäädännössä tämä on vakava puute. Se rikkoo oikeusvaltioperiaatetta, joka edellyttää, että viranomaisen toimivaltuudet ovat täsmällisiä ja ennakoitavia.

Nämä eivät ole akateemisia yksityiskohtia. Ne ovat oikeusvaltion perusrakenteita.

Verottajalla on jo nyt mahdollisuus saada kaikki tarvittavat tiedot kohdennetussa verotarkastuksessa, kun siihen on peruste. Tätä ei ole mikään hallitus koskaan kieltänyt. Mutta nyt esitetty malli olisi avannut oven yleiselle tiedonkeruulle. Siis rakenteelle, jota Suomessa ei ole ennen hyväksytty.

Kun tämän rinnalle asettaa laajemman kehityskulun – sen, että viranomaiset tekevät esityksiä, jotka ohittavat perusoikeudet, lainsäädännön ja jopa oman toimivaltansa – kuva muuttuu huolestuttavaksi. Viranomaisen vallan ei pidä kasvaa sillä periaatteella, että ensin pyydetään maksimaalinen valta ja katsotaan, kuka uskaltaa rajoittaa.

Oikeusvaltiossa vallan laajentaminen pitää perustella, rajata ja valvoa. Muuten se muuttuu vallankäytöksi, joka ei ole enää lainalaisuutta vaan omaehtoista tulkintaa.

Kun rikosoikeuden professori voi tosiasiat selvitettyään sanoa, että eräiden viranomaistahojen toiminta täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkistön, ei kyse ole enää pelkästä teoreettisesta huolesta. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jossa vallankäyttö ja valvonta eivät ole tasapainossa.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on olla se viimeinen jarru, joka estää vallan keskittämisen tavalla, joka loukkaa ihmisten oikeuksia. Tällä kertaa jarru toimi. Se oli välttämätöntä, koska esitys oli rakennettu tavalla, joka ei kunnioittanut perustuslakia, ei oikeusvaltioperiaatetta eikä lainsäädännön perusperiaatteita.

Suomen järjestelmä toimii niin kauan kuin tällaiset jarrut pitävät. Mutta jos viranomaiset jatkavat esitysten tekemistä, joissa valta otetaan ensin ja perustelut tulevat myöhemmin, silloin kysymys ei ole enää yksittäisistä lakipaketeista vaan suunnasta.

Ja juuri siihen suohon meidän ei pitäisi vajota.

Kun valtiovalta alkaa kerätä tietoja kansalaisista ilman rajaa, vapauksien hiipuminen ei tapahdu yhdessä yössä – se tapahtuu huomaamatta

Perustuslakivaliokunta torjui verottajan laajan tiedonsaantioikeuden sillä perusteella, että esitys oli perustuslain vastainen. Tämä oli tärkeä päätös, mutta taustalla on laajempi kysymys, jota Suomessa ei juuri pohdita: miten kansalaisvapauksia suojellaan silloin, kun viranomaisten intressi on laajentaa valtaansa?

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että viranomaiset toimivat aina oikein, että valvonta toimii ja että laki pitää huolen. Tämä luottamus on vahvuus, mutta se voi samalla olla sokea piste.
Kun valtaa käytetään hyvän tarkoituksen nimissä, esimerkiksi harmaan talouden torjumiseksi, moni on valmis hyväksymään sen, että yksilön oikeuksia kavennetaan. Mutta oikeusvaltiossa tarkoitus ei saa ohittaa keinoja.

Kansalaisvapauksien kannalta keskeinen kysymys ei ole se, mitä viranomainen aikoo tehdä, vaan mitä viranomainen saa tehdä.

Jos verottajalle annetaan oikeus päästä pankkitileihin ilman kohdennusta ja ilman välttämättömyysperustetta, kyse ei ole enää tietopyynnöstä – kyse on rakenteellisesta muutoksesta.
Se muuttaa kansalaisen asemaa suhteessa valtioon.

Oikeusvaltio perustuu ajatukseen, että valtio on tilivelvollinen kansalaisille, ei toisin päin. Kun tietoja kerätään ennalta, varmuuden vuoksi ja varmuuden nimissä, asetelma kääntyy.
Kansalaisesta tulee lähtökohtaisesti valvonnan kohde, ei oikeuksien subjektina oleva yksilö.

Kansalaisvapauksien näkökulmasta kaikkein huolestuttavinta ei ole se, että yksittäinen viranomainen esittää liian laajaa toimivaltaa. Tätä tapahtuu kaikkialla maailmassa. Huolestuttavinta on se, jos yhteiskunta lakkaa tunnistamasta tämän ongelmallisuuden.

Perustuslakivaliokunnan jyrkkä kannanotto pysäytti nyt yhden hankkeen, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että viranomaistahot tekevät yhä useammin esityksiä, joissa perusoikeudet tulevat vasta sen jälkeen, kun valta on ensin pyritty turvaamaan.
Tämä on hiljainen trendi, joka syntyy pala kerrallaan.
Ei yhdellä lailla, vaan asenteella.

Suomen oikeusjärjestelmä perustuu siihen, että viranomaisen valta on aina rajattua, perusteltua ja valvottua. Jos tästä lipsutaan, kansalaisvapauksien kaventuminen ei näy ensi viikolla, ei ensi kuussa eikä välttämättä ensi vuonnakaan.
Se näkyy vasta silloin, kun järjestelmään syntynyt asenne on muuttunut pysyväksi.

Ja juuri tämän vuoksi tämä keskustelu on tärkeä.
Kysymys ei ole verottajasta, pankkitileistä tai yhdestä lakiesityksestä. Kysymys on siitä, millaiseksi kansalaisen asema Suomessa muodostuu tulevina vuosina.
Onko kansalainen yksilö, jolla on oikeudet?
Vai resurssi, jota seurataan ja jota hallinnoidaan?

Perustuslakivaliokunta teki sen, mitä sen pitää tehdä: se pysäytti vallan laajentamisen ennen kuin siitä tulee pysyvä käytäntö.
Mutta meille kansalaisina jää toinen tehtävä.
Meidän pitää varmistaa, ettei oikeusvaltion periaatteita käytetä vain silloin, kun jokin menee pahasti vikaan, vaan että ne ovat koko ajan läsnä. Myös silloin, kun viranomaiset esittävät uusia toimivaltuuksia ja kun poliittinen ilmapiiri on valmis hyväksymään ne hyvän tarkoituksen nimissä.

Kansalaisvapaus ei katoa yhdessä hetkessä. Se katoaa silloin, kun lakkaamme huomaamasta sen katoamisen.
Ja juuri siksi tämän suon laitimmaisetkin merkit pitää ottaa vakavasti.

Kansalaisvapauksien näkökulmasta yksi asia jää suomalaisessa keskustelussa liian usein katveeseen: edustuksellisen valvonnan merkitys.
Viranhaltijoille annettu valta ei ole itseisarvo. Se on lain nojalla delegoitua valtaa, ja siksi sen yläpuolella pitää olla demokraattinen kontrolli.

Eduskunta tekee tämän valvonnan valtakunnan tasolla. Kuntatasolla sen tekevät lautakunnat, hallitukset ja valtuustot. Niiden tehtävänä ei ole toimia kumileimasimena viranhaltijaesityksissä, vaan arvioida niiden lainmukaisuus, tarkoituksenmukaisuus ja vaikutukset kansalaisten oikeuksiin.

Kun viranhaltija tekee esityksen, hän käyttää julkista valtaa.
Kun luottamushenkilö tarkastelee esitystä kriittisesti, hän käyttää kansan valvontavaltaa.
Tämä jälkimmäinen on toimivan oikeusvaltion kannalta aivan yhtä tärkeä kuin viranomaisen oma velvollisuus noudattaa lakia.

Jos viranhaltijoiden esityksiä ei tarkastella, eikä niiden juridista kelpoisuutta arvioida, syntyy helposti rakenteellinen vinouma.
Viranomainen alkaa toimia niin kuin valta olisi pysyvä ja omaehtoinen, ei delegoitu ja rajattu.
Se on juuri se hetki, jolloin kansalaisvapaudet alkavat heikentyä – ei siksi, että joku olisi tahtonut pahaa, vaan siksi, ettei kukaan ollut paikalla kysymässä oikeita kysymyksiä.

Siksi jokainen lautakunta, jokainen kaupunginhallitus ja jokainen valtuusto on osa oikeusvaltiota.
Ne ovat se kohta, jossa viranhaltijan vallankäyttöä verrataan lakiin ja demokraattiseen harkintaan.
Ne ovat myös se paikka, jossa voidaan sanoa ei, kun jokin esitys ylittää rajansa.

Kun perustuslakivaliokunta pysäyttää yhden lain, kyse on valtakunnan tason kontrollista.
Kun kunnallinen luottamushenkilö pysäyttää huonosti valmistellun tai lainvastaisen esityksen, kyse on samasta periaatteesta – vain lähemmäs kansalaisia tuotuna.

Kansalaisvapaudet eivät pysy voimassa itsestään.
Ne pysyvät voimassa silloin, kun meillä on järjestelmä, jossa valtaa käytetään avoimesti ja jossa valtaa myös valvotaan.
Tämän työn tekee lopulta eduskunta, kunnat ja se joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät, miksi vallan rajaaminen on välttämätöntä.

Oikeusvaltion kannalta kysymys ei ole siitä, kuka on oikeassa.
Kysymys on siitä, onko valta läpinäkyvää, rajattua ja perusteltua.
Jos nämä ehdot täyttyvät, kansalaisvapaudet ovat turvassa.
Jos ne eivät täyty, silloin vapauksien kaventuminen alkaa aina jostakin pienestä – juuri sellaisesta, joka olisi jäänyt tarkastamatta, ellei joku olisi pysähtynyt katsomaan.

Ja siksi tämä keskustelu on tärkeä.
Ei vain perustuslakivaliokunnan tyrmäämän esityksen vuoksi, vaan siksi, että kansalaisvapauksien turvaaminen tehdään joka päivä. Ei yhdessä salissa eikä yhdessä istunnossa, vaan kaikkialla, missä julkista valtaa käytetään.

 

Kun kampaviineri maistuu ja sen kyllä huomaa

Jos suomalaisesta työmarkkinakeskustelusta etsii näkymättömän mutta läpitunkevan taustasävyn, sen löytää helposti. Se kuuluu silloin, kun ay-johtajat esittävät olevansa pienten palkansaajien viimeisiä puolustajia ja samaan aikaan elävät tuloilla, joita vain harva suomalainen näkee edes uransa huipulla. Tätä ei tavallisesti sanota ääneen. Se on kuin kahvipöydän kampaviineri, joka katoaa lautaselta kenenkään kommentoimatta, vaikka kaikki sen huomaisivat.

Ay-johtajien palkat – vaiettu osa työmarkkinakeskustelua

Suomalaisessa työmarkkinakeskustelussa käydään vuodesta toiseen sama asetelma.
Ay-liike puhuu työntekijöiden puolesta ja hallitus joko tukee tai vastustaa ay-liikkeen tavoitteita, riippuen poliittisista painotuksista. Tämä on tuttu kuva, jonka jokainen suomalainen tunnistaa. Sen taakse jää kuitenkin yksi aihe, josta ei puhuta juuri koskaan. Ay-johtajien omat palkat, edut ja asema yhteiskunnan tulorakenteessa.

Julkinen keskustelu käsittelee usein sitä, kuka nostaa kenenkin ostovoimaa, kuka ”antaa” palkankorotuksia ja kuka ”vievät” ne pois. Väliin mahtuu puhetta miljonäärien verohuojennuksista ja työntekijöiden oikeuksista. Tästä kaikesta syntyy kuva, jossa yksi osapuoli taistelee rikkaiden puolesta ja toinen työntekijöiden puolesta. Kuvan ulkopuolelle jää se, että ay-liikkeen ylimmät johtajat kuuluvat itse Suomen hyvätuloisimpaan joukkoon.

Suomalaiset ay-johtajat tienaavat vuodessa 150 000 eurosta aina yli 250 000 euroon. Osalla on lisäksi autoetuja, asuntoratkaisuja, kulukorvauksia ja verovapaita päivärahoja. Tämä ei ole salatietoa, mutta se on tieto, jota ei mielellään nosteta julkiseen keskusteluun. Palkat maksetaan pakollisista jäsenmaksuista ja liittojen sijoitusvarallisuuden tuotoista. Liittojen yhteenlaskettu varallisuus liikkuu useissa miljardeissa. Harva suomalainen tulee ajatelleeksi, kuinka suuren taloudellisen organisaation sisällä ay-johto toimii.

Kun liittojen puheenjohtajat pitävät puheita kansantaloudesta ja työntekijöiden ahdingosta, he eivät tee sitä duunarin palkkapussilla. He tekevät sen itse saadessaan Suomen oloissa harvinaisen suurta johtajapalkkaa. Tämä ei tee heidän argumentoistaan vääriä, mutta se asettaa ne toiseen valoon. On eri asia puhua ostovoimasta, kun oma tulotaso nousee vuosittain ja progressiivinen verotus tuottaa heille enemmän hyötyä jokaisesta veromuutoksesta kuin pienituloiselle. Tämä jää useimmissa puheissa mainitsematta.

Ay-johtajat ovat tulotasoltaan ryhmä, joka hyötyy eniten kaikista ansiotuloveron kevennyksistä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että suuri palkka tuottaa suuren eurohyödyn, vaikka prosentti kaikille olisi sama. Jos palkka on 35 000 euroa vuodessa, veronalennus on pieni. Jos palkka on yli 200 000 euroa, vaikutus mitataan jo tuhansissa. On ymmärrettävää, että tätä ei mielellään avata tilanteissa, joissa pyritään vahvistamaan mielikuvaa kahdesta vastakkaisesta puolesta. Todellisuus ei kuitenkaan taivu siihen, että yhteiskunnallinen keskustelu olisi vain hyvän ja pahan välistä köydenvetoa.

Koko aihe herättää kysymyksen, millaisesta vallasta ay-johto tosiasiassa nauttii. He eivät toimi markkinaehtoisella palkalla, eivätkä he kanna sellaista liiketoiminnallista riskiä, joka yritysmaailmassa tulee suuren palkan mukana. Heidän palkkansa ovat vakaita ja etujen laajuus on sellainen, että harva yksityisen sektorin johtaja pääsisi samaan ilman suoraa osakkeenomistusta tai riskinottoa. Ay-liike on käytännössä oma taloudellinen ekosysteeminsä. Se kerää varoja työntekijöiltä ja käyttää niitä tavalla, joka muistuttaa suuryrityksen hallintoa. Tästä huolimatta keskustelussa esitetään kuva itsenäisestä taistelijasta, joka kamppailee suurta talousvaltaa vastaan.

On ymmärrettävää, että ay-liike haluaa säilyttää roolinsa työntekijöiden edustajana. Sillä on historiallisesti tärkeä paikka Suomen työmarkkinoiden kehittymisessä, eikä monia saavutuksia olisi ilman sitä. Samalla olisi rehellistä myöntää, että liittojen ylin johto toimii ympäristössä, joka ei ole rinnastettavissa tavallisen palkansaajan arkeen. Kun palkka ylittää 200 000 euroa vuodessa, on vaikea asettua puheissa siihen todellisuuteen, jossa ruokakorin hinnannousu tai lainan lyhennys muuttaa koko kuukauden tasetta.

Suomalainen työmarkkinajärjestelmä kaipaa avointa ja realistista keskustelua. Ay-liikkeen rooli on osa tätä kokonaisuutta, mutta myös sen rakenne, palkat ja toimintatavat ansaitsevat tulla arvioiduksi samoilla mittareilla kuin muutkin yhteiskunnalliset toimijat. Työntekijöiden edun ajaminen ei muutu miksikään, mutta puheiden ja todellisuuden välinen kuilu kaventuu.

Ay-liikkeellä on paljon valtaa ja huomattavia taloudellisia resursseja. Johtoasemassa olevien henkilöiden tulotaso kertoo, että asema ei ole vain symbolinen, vaan hyvin konkreettinen. Kun he puhuvat työntekijöiden aseman parantamisesta, on hyvä tiedostaa, että puhuja ei edusta taloudellista arkea, johon hänen puheensa vetoavat. Tämä ei poista esitettyjen huolien perusteltavuutta, mutta se lisää tarvetta avoimuudelle.

Suomessa on aika tarkastella työmarkkinatoimijoita kokonaisuutena. On aika avata myös ne ovet, jotka ovat jääneet tarkoituksella puoliksi kiinni. Ay-johtajien palkat eivät ole vähäpätöinen yksityiskohta, vaan osa suurempaa kokonaisuutta, jossa eri toimijoiden asema, valta ja vastuu on hyvä käydä läpi. Tämä auttaa ymmärtämään, millä pohjalla päätöksiä tehdään ja mitä intressejä eri tahot tosiasiassa edustavat.

 

VASTINE TRUMPIN 28-KOHTAISEEN “RAUHANSUUNNITELMAAN”

1. Ukrainan suvereniteetti vahvistetaan

Suvereniteettia ei vahvisteta paperilla, vaan kunnioittamalla kansainvälistä oikeutta. Venäjä rikkoi sitä hyökkäämällä Ukrainaan 2014 ja 2022. Suvereniteetti on jo olemassa – sitä ei tarvitse “vahvistaa”, vaan palauttaa loukatut rajat.

2. Hyökkäämättömyyssopimus

Hyökkäämättömyyssopimuksilla ei ole arvoa, jos toinen osapuoli rikkoo niitä toistuvasti, kuten Venäjä on tehnyt (1994 Budapestin muistio, 1997 Ystävyys- ja yhteistyösopimus). Todellinen rauha syntyy vasta, kun hyökkääjä vetäytyy.

3. Venäjän ei odoteta hyökkäävän, Naton ei odoteta laajentuvan

Venäjän “odotukset” eivät sido ketään. Nato laajenee suvereeneiden valtioiden omasta tahdosta – ei Moskovan luvalla. Venäjän hyökkäyshalua ei ratkaise diplomatia vaan todellinen pelote.

4. Yhdysvaltain välittämä Venäjä–Nato-vuoropuhelu

Venäjän “turvallisuushuolia” ei pidä asettaa Ukrainan oikeuksien edelle. Venäjä on uhka Euroopalle, ei päinvastoin. Vuoropuhelu on mahdollista vasta, kun Venäjä lopettaa hyökkäyssodan.

5. Ukraina saa turvallisuustakuut

Turvallisuustakuiden tulee olla yhtä vahvoja kuin Naton 5. artikla. Ilman uskottavaa puolustusta Venäjä hyökkää uudelleen – näin on käynyt joka kerta, kun takuu on ollut heikko.

6. Ukrainan asevoimien rajoittaminen 600 000:een

Hyökkäyksen kohteelta ei voi rajoittaa armeijan kokoa. Venäjä on 140 miljoonan asukkaan ydinasevaltio. Ukrainalla on oikeus ylläpitää niin suurta armeijaa kuin se katsoo tarpeelliseksi.

7. Ukrainan pitää kirjata perustuslakiin, ettei liity Natoon

Ukraina on suvereeni valtio. Se päättää itse liittoutumisestaan. Venäjä ei voi sanella Ukrainan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

8. Nato ei sijoita joukkoja Ukrainaan

Tämä veisi Ukrainalta mahdollisuuden saada todellista pelotetta. Venäjä hyökkää aina sinne, missä ei ole Naton läsnäoloa.

9. Eurooppalaiset hävittäjät Puolaan

Ukrainan puolustusta ei voi ulkoistaa naapurimaihin. Ukrainalla tulee olla oikeus omaan ilmapuolustukseen ja hävittäjäkalustoon.

10. Yhdysvaltain takuu – ehdollinen ja rajoitettu

Takuu menettäisi arvonsa, jos se voidaan perua Ukrainan toimista. Venäjä on hyökkääjä, Ukraina puolustautuja. Hyökkääjän vastuuta ei saa siirtää uhrille.

11. Ukraina saa oikeuden EU-jäsenyyteen

Ukrainalla on tämä oikeus jo nyt. EU-jäsenyys ei ole Venäjän eikä Yhdysvaltain neuvottelukysymys.

12. Jälleenrakennuspaketti

Ukrainalla tulee olla täysi omistajuus kaikista jälleenrakennushankkeista. Ulkomaiset toimijat voivat osallistua, mutta eivät hallita Ukrainan resurssipäätöksiä tai kaasuinfrastruktuuria.

13. Venäjä integroidaan takaisin globaaliin talouteen

Tämä voidaan harkita vain, jos Venäjä vetäytyy kaikilta miehitetyiltä alueilta ja maksaa sotakorvaukset. Sanktioita ei voi poistaa palkintona hyökkäyksestä.

14. Jäädytetyt venäläiset varat

Kaikki jäädytetyt varat kuuluvat Ukrainan jälleenrakennukseen – ei yhdysvaltalais-venäläisiin sijoitusinstrumeihin. Hyökkääjä maksaa aiheuttamansa tuhon.

15. Amerikkalais-venäläinen turvallisuustyöryhmä

Ukrainaa koskevaa turvallisuutta ei saa ulkoistaa kahdelle suurvallalle. Ukrainan pitää olla tasavertainen osapuoli.

16. Venäjä kirjaa ettei hyökkää enää Eurooppaan

Venäjä rikkoi kirjalliset lupauksensa 1994, 1997 ja 2022. Lain kirjaus ilman todellisia seuraamuksia on arvoton.

17. Ydinasevalvonta

Ydinasevalvonta on tärkeää, mutta sitä ei pidä käyttää Venäjän kiristyksen välineenä. Sopimukset voidaan palauttaa vasta, kun Venäjä lopettaa hyökkäyssodan.

18. Ukraina pysyy ydinaseettomana

Ukraina luopui ydinaseista 1994 – ja sai vastineeksi rikotut turvallisuustakuut. Siksi Ukrainan puolustuskykyä on vahvistettava muilla tavoilla.

19. Zaporizhzhian ydinvoimala – sähkön jako 50/50

Venäjä ei saa hyötyä laittomasta miehityksestä. Laitos kuuluu Ukrainalle, ja sähkö kuuluu Ukrainalle.

20. Koulutusohjelmat ja “kulttuurinen sovinto”

Tällaiset ohjelmat ovat mahdollisia vasta sodan ja miehityksen jälkeen. Niitä ei voi käyttää sisäpolitiikan painostuskeinona. Ukraina ei ole natsivaltio – väite on venäläistä propagandaa.

21. Alueet – Venäjälle myönnetään Krim, Luhansk, Donetsk

Tämä kohta rikkoo kansainvälistä oikeutta.
Mikään valtio ei voi palkita hyökkääjää luovuttamalla alueita.
Ukraina ei ole luovuttanut eikä luovuta yhtään neliömetriä.

22. Molemmat sitoutuvat olemaan muuttamatta alueita voimakeinoin

Tämä on mahdotonta hyväksyä niin kauan kuin Venäjä miehittää Ukrainan alueita. Hyökkääjä ei voi lukita omia valloituksiaan “uudeksi normaaliksi”.

23. Dnepr-joki ja Mustanmeren kuljetukset

Vapaa kauttakulku on Ukrainan suvereenia päätäntävaltaa. Venäjä on itse estänyt viljakuljetuksia ja pakottanut maailman kriisiin.

24. Humanitaarinen komitea

Kaikkien vankien, siepattujen lasten ja siviilien palauttaminen on välttämätöntä – mutta tämä ei voi korvata sotarikosten oikeudellista käsittelyä.

25. Ukrainan vaalit 100 päivän kuluttua

Vaalit voidaan järjestää vain, jos Venäjä vetäytyy ja turvallisuus palautuu. Sota-ajan vaaleja ei voi pakottaa ulkopuolelta.

26. Täysi armahdus kaikille sotarikoksista

Tätä ei voida hyväksyä. Sota- ja ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset eivät vanhene eikä niitä voi armahtaa poliittisella paperilla.

27. Sopimus on sitova ja Trump johtaa valvontaa

Minkään maan rauhaa ei voi ulkoistaa yhden ulkomaisen poliitikon henkilökohtaiselle valvonnalle. Rauhanvalvonnan tulee olla kansainvälinen, esimerkiksi YK:n tai ETYJ:n tasolla.

28. Tulitauko vasta, kun Ukraina vetäytyy “sovittuihin pisteisiin”

Tämä tarkoittaisi Ukrainan vetäytymistä omalta maaperältään. Tulitauon ehto ei voi olla se, että hyökkääjä saa pitää miehittämänsä alueet.

YHTEENVETO

Trumpin suunnitelma:

• palkitsee hyökkääjän,
• riisuu uhrin oikeudet,
• pakottaa Ukrainan luopumaan alueistaan,
• siirtää Ukrainan tulevaisuuden kahden suurvallan väliin,
• ja ohittaa kansainvälisen oikeuden lähes kokonaan.

Ukraina on suvereeni valtio, jonka rajat ovat kansainvälisesti tunnustetut –
Krim mukaan lukien.

Todellinen rauha voidaan rakentaa vasta, kun:

1. Venäjä vetäytyy kaikilta miehitetyiltä alueilta.
2. Sotarikokset selvitetään.
3. Ukraina saa uskottavat turvallisuustakuut.
4. Jälleenrakennus tapahtuu Ukrainan ehdoilla.

 

Työttömyyden hoito siirrettiin kunnille – tuliko meille ratkaisu vai uusi riski?

 

Sanomalehti Raahelaisessa oli tänään (19.11) juttu työllisyyspalvelujohtajan haastattelusta. Yksi lause pisti erityisesti silmään: työttömyyden hoidon siirtyminen kunnille toi Raahen kaupungille noin miljoonan euron lisälaskun.

Miljoona euroa on meidän mittakaavassamme iso raha. Sillä pidetään pystyssä yksi kohtuullisen kokoinen peruspalvelu, tai vaihtoehtoisesti leikataan jostain, mistä ei oikeastaan olisi enää varaa leikata. Siksi kysymys kuuluu: oliko TE-palveluiden siirto kunnille aidosti hyvä uudistus, vai siirrettiinkö valtion ongelma ja riski nyt vain suoraan kuntien harteille?

Haluan pohtia tätä nimenomaan kuntapäättäjän ja tavallisen veronmaksajan näkökulmasta – ei puoluepoliittisena huutokilpailuna, vaan kysymyksenä siitä, miten tämä saadaan toimimaan niin, että työtön saa apua ja kunta pystyy vielä huolehtimaan muista palveluistaan.

Mikä uudistuksessa on periaatteessa järkevää?

On hyvä tunnustaa heti alkuun se, että ajatuksena uudistuksessa on myös tervettä logiikkaa.

Kun työllisyyspalvelut ovat kunnassa, sama organisaatio näkee:

• työttömän tilanteen,
• kunnan elinkeinorakenteen,
• koulutusmahdollisuudet,
• hyvinvointipalvelut ja sosiaalipuolen.

Kunnan pitäisi pystyä kokoamaan näistä kokonaisuus, jossa ihminen ei pompahtele luukulta toiselle, vaan työttömyyden pitkittymistä ehkäistään ajoissa. Samalla kunnalla on taloudellinen kannustin hoitaa työllisyyttä hyvin, koska osa työttömyysetuuksista maksetaan omasta pussista.

Ajatus ei siis ole lähtökohtaisesti huono. Työttömyyden hoitoa halutaan lähemmäs ihmistä ja lähemmäs paikallista todellisuutta. Raahe on eri kaupunki kuin Helsinki, ja sen pitäisi näkyä myös siinä, miten työttömyyteen tartutaan.

Missä kohtaa homma alkaa kuitenkin falskata?

Ongelma löytyy rahoituksesta ja riskien jaosta.

Karkeasti ottaen valtio sanoo kunnille: “Te saatte lisää valtionosuutta, mutta saatte myös vastuun työttömyyden kustannuksista.” Ja sitten katsotaan, miten hyvin kukin kunta pärjää.

Tästä seuraa pari isoa ongelmaa:

Suhdanneriski sysättiin kunnille

Jos maailmantalous yskii, teollisuus vähentää väkeä ja vienti hyytyy, työttömyys nousee. Kunnan maksuosuus työttömyysetuuksista kasvaa, mutta valtionosuuksien säätö tulee viiveellä – jos tulee. Tämä tarkoittaa, että juuri silloin kun ihmiset tarvitsisivat eniten apua, kunnan rahat hupenevat etuuksiin ja sakkomaksuihin. Seurauksena voi olla, että palveluja joudutaan samaan aikaan supistamaan.

Rakenteellisesta työttömyydestä rankaistaan

Mitä pidempään ihminen on työttömänä, sitä suuremmaksi kasvaa kunnan rahoitusosuus hänen etuuksistaan. Ajatus kannustaa kyllä pureutumaan pitkäaikaistyöttömyyteen, mutta käytännössä se rankaisee erityisesti sellaisia paikkakuntia, joissa työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole riittävästi.

Raahessa tiedämme, mitä teollisuuden rakennemuutos tarkoittaa. Kun isot hankkeet ovat jäissä ja tulevaisuus epävarma, uusia työpaikkoja ei synny nappia painamalla.

Kuntien lähtötilanne on hyvin erilainen

Kunnat, joilla on vahva veropohja ja monipuolinen elinkeinorakenne, selviävät helpommin. Ne, joissa työttömyys on rakenteellisesti korkeampi, lähtevät kilpailuun takamatkalta. Raahe kuuluu valitettavasti jälkimmäiseen joukkoon: meillä on isoja mahdollisuuksia, mutta myös isoja epävarmuuksia esimerkiksi terästeollisuuden ja energiainvestointien ympärillä.

Miljoonan lisälasku ei ole vain kirjanpidollinen rivi

On helppo ajatella, että “miljoona sinne tai tänne, se on vain numero talousarviossa”. Käytännössä tuo miljoona tarkoittaa valintoja:

• jätetäänkö joku peruskorjaus tekemättä,
• lykätäänkö pienempiä investointeja tulevaisuuteen,
• supistetaanko hyvinvointi- ja vapaa-ajan palveluista,
• vai nostetaanko veroja.

Kaikki nämä syövät tavalla tai toisella kunnan elinvoimaa. Ja kun elinvoima heikkenee, työttömyys ei ainakaan vähene. Olemme vaarassa joutua kehään, jossa työttömyys lisää menoja ja menojen kasvu heikentää mahdollisuuksia luoda työtä.

Silloin uudistus ei enää paranna työllisyyttä, vaan muuttuu pelkäksi laskun siirroksi valtiolta kunnille.

Tarvitsemme reilumman riskijaon

En usko, että TE-palveluiden siirto kunnille pitää purkaa kokonaan. Hallintomalli sinänsä on mahdollista saada toimimaan. Sen sijaan rahoitus ja riskien jako kaipaavat korjausta.

Oma listani reilummasta mallista näyttäisi tältä:

Valtion suhdannetasaus takaisin pöydälle.

Valtion pitää kantaa selvästi suurempi osa työttömyyden suhdanneriskistä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa automaattista mekanismia, jossa valtio lisää kunnan rahoitusta, jos työttömyys nousee tietyn rajan yli tietyssä ajassa. Ei niin, että asiasta neuvotellaan joka kerta erikseen, vaan sääntö, joka toimii samalla tavalla kaikille.

Erillinen tuki korkean työttömyyden kunnille.

Rakenteellisesti korkean työttömyyden alueille pitäisi olla oma, pitkäjänteinen rahoituskanava. Sen ideana ei olisi ylläpitää työttömyyttä, vaan mahdollistaa kunnon panostus esimerkiksi:

• täsmäkoulutukseen,
• yrityshautomoihin ja paikalliseen yrittäjyyteen,
• liikkuvuutta tukeviin ratkaisuihin (asukas ei välttämättä voi muuttaa, mutta voi ehkä pendelöidä, jos yhteydet ja aikataulut ovat järkevät).

Etuusmenojen ja palveluinvestointien erottaminen

• Olisi järkevää, että kunnille korvataan automaattisesti tietty perusosa etuusmenoista. Kunnan varsinainen riskinotto pitäisi kohdistua palveluihin ja työllisyyttä tukeviin investointeihin – ei siihen, kuinka kalliiksi työttömyysetuudet sattuvat kulloisessakin suhdanteessa tulemaan.

Mitä voimme tehdä paikallisesti – Raahessa?

Vaikka valtakunnallista mallia pitää korjata, emme voi vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa, että tämä oli huono uudistus. On mietittävä myös, mitä voimme tehdä itse.

Nostan muutaman ajatuksen:

Työllisyyspalvelut kiinni elinvoimapolitiikkaan, ei irralliseksi saarekkeeksi.
Työllisyyspalvelut on syytä kytkeä tiiviisti kaupungin elinkeino- ja kehittämistyöhön. Kun tiedämme, minkä alan osaajista on oikeasti pulaa, voimme suunnata koulutusta ja tukea juuri sinne. Raahessa tämä tarkoittaa esimerkiksi metallialaa, huolto- ja kunnossapitoa, hoiva-alaa sekä palveluita, jotka liittyvät teollisuuden ja sataman toimintaan.

Yritysten kanssa tehtävä arjen yhteistyö.
Tarvitsemme enemmän suoraa vuoropuhelua paikallisten yritysten kanssa:

• millaista osaamista tarvitaan ensi vuonna,
• mitä voidaan kouluttaa työpaikalla,
• missä kohdin kunta voi helpottaa rekrytointia ja perehdytystä.

Moni yrittäjä ei jaksa kahlailla byrokratiassa, vaikka olisi valmis palkkaamaan työttömän, jos prosessi olisi selkeä ja tuki konkreettinen.

Työttömän kokonaisuus kuntoon, ei vain työllisyysnumero.
Pitkäaikaistyöttömyyden taustalla on usein terveys- ja jaksamisongelmia, velkaantumista ja muita elämäntilanteen solmuja. Jos näitä ei ratkota, ei auta, vaikka avoimia työpaikkoja olisi. Kunnan omissa palveluissa on syytä rakentaa yhteistyö niin, että työllisyyspalvelut, sosiaalipalvelut ja terveyspuoli pelaavat yhteen eivätkä siirtele asiakasta tiskiltä toiselle.

Rehellinen tieto päättäjille ja kuntalaisille.
Meidän pitää pystyä näyttämään avoimesti, paljonko työttömyyden hoito kunnalle maksaa, mistä kulut koostuvat ja mitä saamme vastineeksi. Vain näin voimme päättää, panostammeko esimerkiksi yhteen lisähenkilöön työllisyyspalveluissa vai annammeko rahan valua automaattisesti valtion määrittämiin etuusmenoihin ja sakkomaksuihin.

Uudistus ei ole vielä valmis – se pitää viimeistellä

Työttömyyden hoidon siirtäminen kunnille ei ole mustavalkoinen kysymys “hyvä vai huono”. Siinä on aivan oikeita tavoitteita, mutta rahoitus ja riskien jako eivät tällä hetkellä palvele niitä. Raahen kaltaiselle paikkakunnalle se merkitsee liian suurta taloudellista riskiä tilanteessa, jossa muutenkin joudumme tekemään tiukkoja valintoja.

Tarvitsemme mallin, jossa:

• valtio kantaa päävastuun suhdanneriskistä,
• kunnat saavat riittävät ja ennakoitavat resurssit,
• työttömyyden hoito sidotaan aidosti paikalliseen elinvoimaan,
• ja jossa työttömällä ihmisellä on oikeasti mahdollisuus saada tukea ajoissa, ennen kuin ongelmat kasautuvat.

Vasta silloin voidaan sanoa, että uudistus on onnistunut – ei siksi, että lasku siirrettiin valtiolta kunnille, vaan siksi, että työttömyys väheni ja ihmiset pääsivät töihin. Se on se mittari, joka lopulta merkitsee, sekä Raahessa että muualla Suomessa.

 

Elämäntapa ennen lääkettä

En ole koskaan pitänyt itseäni poikkeuksellisena. Olen vain tehnyt tietyt asiat johdonmukaisesti, vuodesta toiseen. Ehkä siksi olen 64-vuotiaana yhä, aina kun se on mahdollista, jäällä neljä kertaa viikossa — hikoilemassa ja hengittämässä samalla tavalla kuin kolmikymppisenä. Tosin hiukan hitaammin ja harkiten, ja ehkä pienemmällä kiihkolla.

Terveys ei ole minullekaan ollut itsestäänselvyys. Murrosiässä sairastin kilpirauhassyövän, joka ei onneksi lähettänyt etäpesäkkeitä. Paranin ilman sädehoitoa ja solumyrkkyjä, ja jäljelle jäänyt osa rauhasesta on toiminut sittemmin omillaan. Lääkkeenä on nykyisin vain pieni annos tyroksiinia tukemassa rauhasen toimintaa — ei siksi, että olisin sen varassa, vaan siksi, että elämä kulkee vakaammin, kun elimistö saa pienen avun.

Aloitin C- ja D-vitamiinit lähes viisitoista vuotta sitten, kun moni vielä piti niitä turhana. Siihen lisäsin sinkkiä, magnesiumia ja B-vitamiinia, koska järki sanoi, että jos hikoilee paljon ja rasittaa kroppaa, on palautettava myös se, mikä poistuu. Ei sen kummempaa filosofiaa — vain ymmärrys siitä, että elimistö toimii, jos sille antaa mahdollisuuden.

Sairastelut ovat jääneet muiden murheiksi. Influenssat, yskät ja muut pöpöt eivät ole löytäneet minua. Ehkä se on sattumaa, ehkä ei. Mutta kun kuume nousee kerran vuosikymmenessä, alkaa luottaa omaan reseptiinsä.

Sitten on se polvi. Loukkasin oikean polveni vuonna 1989 surfauksen yhteydessä. Ristiside repesi, eikä sitä korjattu. Kirurgi kertoi tuolloin tähystyksen jälkeen, että ristisidekorjauksissa on kolme kategoriaa: kolmannes onnistuu hyvin, kolmannes välttävästi ja loput enemmän tai vähemmän huonosti.

Hän sanoi myös, että pärjäät tuon polven kanssa, kunhan huolehdit takareiden lihaskunnosta — eikä sitä kannata alkaa korjaamaan. Silloisessa tekniikassa siirrännäinen otettiin polvilumpion etusiteestä talttaamalla se irti, ja juuri talttauksen jälkioireet olivat yksi suurimmista ongelmista. Nykyään menetelmä on toisenlainen: siirrännäinen irrotetaan takareiden jänteistä, ja lopputulokset ovat parempia.

No olen minä pärjännyt...

..mutta polvi jäi väljäksi, kierukat jauhautuivat pois ja reisiluu kaivoi kuopan sääriluuhun. Paperilla polvi on romu, tekonivelen paikka. Mutta kipua ei ole. Ortopedi pudisteli päätään ja sanoi, että olen kävelevä ihme.

Samalla hän totesi rinnakkain olevista röntgenkuvista, että kulumahan ei ole edennyt yhtään. Kuvien otossa oli väliä kolmisen vuotta.

Kun kysyin, voisiko se johtua K2-vitamiinista, vastaus kuului: “Tuohon en ota kantaa.” Tiesin jo toki etukäteen, että hän sanoisi niin. Eiväthän he usko vitamiineihin — tai muutoinkaan itsehoitoihin.

En minä silti väitä mitään. En tiedä, johtuuko kivuttomuus vitamiineista, liikunnasta vai siitä, että olen päättänyt pysyä liikkeessä. Mutta tiedän, että kuluma ei ole pahentunut kymmeneen vuoteen. Ja tiedän myös sen, että keho antaa usein enemmän anteeksi kuin lääketiede olettaa, jos sitä ei jätä yksin.

Elämäntapa ennen lääkettä – siinä voisi olla koko tarinan ydin.

Kun tekee oikeita valintoja silloin, kun kaikki on vielä hyvin, ei ehkä tarvitse tehdä vaikeita päätöksiä myöhemmin. Minulle se on tarkoittanut hikeä, vitamiineja ja järkeä. Ei salaisuuksia, ei ihmeitä.

Ehkä tärkeintä on, että uskoo omaan kykyynsä vaikuttaa.

Ja jos joku lukija miettii, voisiko hänkin...
Vastaus on todennäköisesti kyllä.

 

Aamun ajatuksia luonnosta, ihmisistä ja ihmisen käyttäytymisestä

 

Luonto toimii omilla ehdoillaan. Se ei kysy lupaa eikä odota ohjeita. Luonnon järjestelmät ovat vahvoja ja pitkäjänteisiä, ja ne rakentavat ja korjaavat itseään tavalla, jota ihminen ei pysty seuraamaan. Niissä ei ole turhia osia eikä harkitsemattomia liikkeitä. Ne eivät rakenna mitään vain purkaakseen sen kohta pois. Luonto ei tuhoa itseään, vaan säätää tasapainoaan, aivan kuten on tehnyt aina.

Ihminen katsoo maailmaa yhden elämän mittakaavassa. Luonto tarkastelee tuhansia vuosia pitkiä jaksoja. Tämä ero aiheuttaa suurimman osan väärin ymmärryksestä. Kun ihminen näkee muutoksen, se tulkitaan usein poikkeukseksi tai vaaraksi. Luonto näkee saman muutoksen osana pitkää rytmiä, jossa ei ole dramatiikkaa. Maankohoaminen, merivirtojen vaihtelut, kylmät ja lämpimät kaudet, säätilojen ilmiöt ja metsien uudistuminen ovat luonnolle arkipäivää.

Ihminen toimii eri logiikalla. Se muokkaa, raivaa, rakentaa ja käyttää kaikkea, mitä ympärillä on. Tämä on osa ihmisen tapaa olla olemassa. Kun ihminen rakentaa, se muuttaa ympäristöä väistämättä ja välittämättä mitä hän tekee. Selittää tekemänsä oikeaksi ja antaa itselleen näin luvan toimia, vaikka sisimmässään tietää sen vääräksi. Teolliset rakenteet, kuten tuulivoimalat, ovat tästä yksi selkeä esimerkki. Voimala vie hehtaareittain luontoa, vaatii tiet, kaapeloinnit ja massiiviset perustukset. Siinä ei ole kyse luonnon kanssa elämisestä, vaan luonnon muokkaamisesta. Luonto ei tee tällaisia ratkaisuja, ihminen tekee.

Kun koneet vanhenevat ja rakenteet rapistuvat, luonto aloittaa hiljaisen työnsä. Maa painuu, kasvit valtaavat alueen ja juuret rikkovat betonin. Prosessi kestää vuosituhansia, mutta se tapahtuu varmasti, askel kerrallaan ja omaan tahtiinsa. Luonto jatkaa siitä, mihin se jäi ennen rakentamista. Se ei tee tätä kostoksi. Tämä on luonnon tapa elää.

Aika ajoin luonto näyttää myös voimansa. Myrsky, tulva, salaman sytyttämä metsäpalo tai pitkä kuiva jakso muistuttaa siitä, että ihminen ei ole kaiken keskipisteessä. Luonto ei tee näitä näyttääkseen valtaansa. Luonto tekee näitä, koska ne kuuluvat sen kiertokulkuun. Ihmiselle sen pitäisi olla merkki, että olemme täällä vain vieraina. Meidän tehtävämme ei ole yrittää kesyttää luontoa, vaan ymmärtää sitä.

Nykyinen keskustelu kulkee suuntaan, jossa ihmisen vaikutusta liioitellaan. Ihminen kuvittelee pystyvänsä ohjaamaan ilmastoa, merivirtoja ja maailmankaikkeuden tasapainoa. Nämä kuvitelmat kertovat enemmän ihmisen tarpeesta kontrolliin kuin ymmärryksestä. Ihminen pystyy tekemään vahinkoa, se on totta, mutta ihmisen kyky hallita luonnon suuria järjestelmiä on olematon, mahdoton?. Luonto toimii mittakaavoissa, joita ihminen ei voi ohjata.

Energiakeskustelu on tästä hyvä esimerkki. Tuulivoimaa esitetään ratkaisuna, mutta sen rakentaminen on raakaa maankäytön muutosta. Metsä häviää. Maisema muuttuu. Maaperä muovautuu. Rakentaminen näkyy pitkälle ja vaikuttaa moneen. Luonto ei tunne näitä kategorioita. Luonto tuntee vain sen, että pintaa on muutettu, muokattu ja elinympäristö eliöineen on vaihtunut. Tämä herättää ihmisissä varovaisuutta, ja se on täysin ymmärrettävää.

Kuntien, kaupunkien ja ihmisten kasvava varovaisuus kertoo enemmän kokemuksesta kuin tunteista. Kun ihminen näkee, mitä rakentaminen vaatii, ymmärrys syvenee. Luonto ei ole tyhjä tila, joka odottaa vain käyttöä ja riistoa. Se on elävä iso organismi, kokonaisuus, jonka päälle ihminen vain asettuu.

Luonnon kunnioittaminen ei synny paniikista tai jatkuvasta uhkakuvien lietsonnasta. Luontoa kunnioitetaan silloin, kun ymmärretään sen mittakaava ja hyväksytään oma paikka osana sitä. Luonto on vahvempi, mutta ei vihamielinen. Luonto ei tarvitse ihmistä. Ihminen tarvitsee luontoa. Tässä on olennaisin totuus, eikä siihen tarvita teorioita tai monimutkaisia malleja.

Luonto elää. Luonto jatkaa. Luonto korjaa. Ihminen oppii tai kaatuu. Tämä on ajatus, joka kannattaa pitää mielessä, kun katsoo ympärilleen ja miettii, mihin suuntaan maailma on menossa ja me siinä mukana.

 

"SSAB:n uusi suunta – realismi palaa Raaheen"

SSAB ilmoitti tiistaina, että Raaheen ei rakenneta kokonaan uutta minimill-terästehdasta.
Sen sijaan nykyistä tehdasta aiotaan uudistaa vaiheittain, hyödyntäen olemassa olevia jatkojalostuslinjoja ja valssaamoa.
Suunnitelma on käytännöllinen, mutta se kertoo myös siitä, miten vetytalouden visio on kohdannut teollisen todellisuuden.

Suunnitelma muuttuu – tahti maltillistuu

Raahe ei ole saamassa Luulajan kaltaista “kaiken kattavaa” fossiilivapaata minimill-laitosta.
Yhtiö aikoo toteuttaa uudistuksen Oxelösundin mallilla: korvata masuunit ja koksaamon valokaariuuneilla, mutta säilyttää valssaamon ja jatkojalostuslinjat.
Investointi käynnistyy vasta Luulajan valmistuttua, aikaisintaan 2030.

Tärkein lause yhtiön pörssitiedotteessa tiivistää kaiken:

“Aikataulu riippuu raaka-aineiden saatavuudesta, taloudellisista resursseista ja markkinaolosuhteista.”

Nämä kolme sanaa – raaka-aine, energia ja markkina – määrittävät nyt suunnan.

Energia ei enää kierrä kuten ennen

Nykyinen tehdas on energiataloudeltaan pitkälti omavarainen: masuunien, koksaamojen ja konverttereiden sivutuotekaasut tuottavat sähköä ja lämpöä koko tehdasalueelle.
Kun nämä poistuvat, myös oma energiantuotanto katoaa.
Valokaariuuni ei tuota käyttökelpoista kaasua – sen savukaasujen lämpöarvo on alhainen ja talteenotto rajallinen.
Tehdas muuttuu lähes omavaraisesta energiantuottajasta nettosähkönkuluttajaksi.

Tämä tarkoittaa, että Raahen sähköntarve kasvaa 1–1,2 terawattituntia vuodessa,
mikä vastaa noin 150 megawatin jatkuvaa lisäkuormaa – enemmän kuin koko kaupungin nykyinen sähkönkulutus.

Raaka-aineet ja markkina

Romuraaka-aineen saatavuus ja laatu nousevat ratkaisevaan asemaan.
Euroopassa puhdasta teräsromua on niukasti, ja useat teräsyhtiöt ovat siirtymässä sähkökaariuunitekniikkaan.
Tämä nostaa romun hintaa ja tekee toimitusketjusta epävakaan.
Raahe on tottunut vakaisiin malmivirtoihin, joissa laatu ja saatavuus ovat hallinnassa.
Romuun siirtyminen ei ole vain tekninen muutos – se on myös markkinariski.

Tekninen todellisuus: valssituoli ja sähköjärjestelmä

Raahe on päättänyt hyödyntää nykyistä valssaamoa, mutta se ei tarkoita helppoa ratkaisua.
Levyvalssaamon valssituoli alkaa olla elinkaarensa lopussa, ja sen uusiminen on väistämätöntä.
Samalla tullenee uusittavaksi koko 10KV:n sähkönsyöttö, taajuusmuuttajat, hydrauliikka ja automaatio.
Yhden valssituolin uudistus on helposti sadan miljoonan euron hanke.
Kun siihen lisätään sähköjärjestelmän ja valokaariuunituotannon vaatimat investoinnit,
kokonaisuus lähenee miljardiluokkaa – vaikka perusrakenne säilyy.

Tässä mielessä SSAB:n uusi suunnitelma on enemmän aikalisä kuin peruutus.
Se antaa yhtiölle mahdollisuuden tehdä tarvittavat tekniset päivitykset, ennen kuin suurempiin sitoumuksiin ryhdytään.

Tässä mennään nyt

Viiden vuoden aikana SSAB:n suunnitelmat ovat liikkuneet suurista visioista kohti käytännön rajoja.
Vetytalouden lupaukset ovat väistyneet energiatalouden ja raaka-aine todellisuuden tieltä.
Raahe pysyy konsernin ytimessä, mutta sen tulevaisuus rakentuu nyt vaiheittain –
niin kuin teollisuudessa on aina ollut tapana.