Raahen Seudun uutisen innoittamana

Perämeri, Ebba ja vihreän siirtymän ristiriita – mitä olemme oikeasti tekemässä?

Perämeri ei pidä ääntä. Se ei kampanjoi, ei julkaise tiedotteita eikä kutsu kokouksiin. Se elää omassa rytmissään – hitaassa, hiljaisessa ja vanhassa. Sen pinnan alla sykkii ikiaikainen maailma, jossa syntyy ja kuolee joka hetki jotakin, mitä emme koskaan täysin ymmärrä. Siksi sen arvoa on vaikea mitata – mutta sitäkin helpompi ohittaa.

Nyt se rantautuu. Eikä rauhallisesti kuten keväinen kuutti, vaan raskaan teollisuuden laivueena, jonka keulassa komeilee sana "vihreä", vaikka perästä tippuu öljyt, kaapelit ja elinympäristön tuho. Metsähallituksen Ebba-merituulivoimahanke Pyhäjoen ja Raahen edustalla on etenemässä ympäristövaikutusten arviointiin ja kaavoitusprosessiin – ja se tulisi pysäyttää ennen kuin Perämeren viimeisetkin vapaat ulapanrippeet uhrataan vihreän siirtymän nimissä.

Ebba ei ole pelkkä tuulipuisto. Se on massiivinen teollinen rakennelma, joka sijoittuisi alueelle, jota voi hyvällä syyllä kutsua luonnon aarteeksi – ei vain paikallisesti, vaan maailman mittakaavassa. Perämeri on harvinaisen matala, kylmä, murtovesialue, jonka lajisto ja ekologia ovat poikkeuksellisia. Sieltä löytyy fladoja, kluuvijärviä, kivikkorantoja ja pesimäluotoja, jotka muodostavat elämän verkoston, jota ei ole toista.

On aivan keskeistä ymmärtää, että tämä ei ole yksittäinen hanke. Ebba on osa laajempaa, hiljaa vyöryvää ilmiötä: teollisen tuulivoiman ekspansiota merelle, kun maa-alueet on jo pitkälti käytetty – ja kyllä, raiskattu. Yli 50 000 hehtaaria suomalaista metsää ja maata on jo menetetty teolliselle tuulivoimalle. Nyt siirrytään merelle, koska siellä on tilaa. Koska siellä ei vielä ole vastustusta. Koska meri ei pysty puhumaan.

Ebban rakentaminen ei tapahdu tyhjiöön. Se vaatii massiivisia perustuksia, kaapeleita, merikaivauksia ja myöhemmin vuosikymmenten huoltotoimintoja. Jo pelkkä rakentamisen vaihe voi häiritä herkkää tasapainoa – ja kun merenpohjaa aletaan muokata, muokkautuu myös kaikki sen yllä ja ympärillä.

Silti meitä vakuutetaan: ympäristövaikutukset arvioidaan huolellisesti, seurannat toteutetaan, haittoja pyritään minimoimaan. Mutta voiko luonnon tasapainoa todella "minimoida" Excel-taulukolla? Ja mitä tarkoittaa se, että selkälokeille laitetaan GPS-lähettimet – jotta voidaan todeta, kuinka niiden pesimäreitit osuvat turbiinien linjoille?

Vihreä siirtymä. Se kuulostaa hyvältä. Siltä, että tehdään jotain tärkeää ja oikeaa. Mutta kun sitä tarkastelee tarkemmin, alkaa hahmottua toinen todellisuus. Siirtymä onkin enemmän teollinen kuin ekologinen. Se on siirtymistä kohti yhä suurempia rakenteita, keskitettyä energiantuotantoa ja valtavaa taloudellista keskittymistä – samalla kun paikalliset yhteisöt, luonnon monimuotoisuus ja hiljaiset ekosysteemit jäävät varjoon.

Metsähallitus, jonka nimi aiemmin yhdistettiin luonnon suojeluun ja virkistysalueisiin, toimii nyt hankkeen toteuttajana. Onko sen tehtävä muuttunut? Vai onko tässä kyse siitä, että myös luonnonsuojelun retoriikka on valjastettu osaksi taloudellista koneistoa, jonka tavoitteena on maksimoida pinta-alan käyttö?

Meidän pitäisi pysähtyä ja kysyä: mitä olemme tekemässä? Onko tämä todella kestävää? Ja ennen kaikkea – miksi tällaiset päätökset tehdään usein niin kaukana siitä luonnosta, jota ne koskevat?

Perämeri ei saa itse puolustautua. Sen puolesta puhuvat vain ne, jotka vielä jaksavat nähdä arvoa hiljaisessa, hyödyntämättömässä, rakentamattomassa. Mutta juuri siinä piilee sen todellinen merkitys – että se saa olla olemassa ilman, että sen täytyy "tuottaa".

Ehkä meidän on aika kysyä, tarvitseeko kaikkea muuttaa, käyttää, kehittää. Vai voisimmeko joskus jättää jonkin alueen rauhaan – ei siksi, että se olisi hyödytön, vaan siksi, että sen arvo on jossain ihan muussa.