RS:n kirjoituksen innoittamana....

Koulun tehtävä on opettaa – kodin tehtävä on kasvattaa

Suomen peruskoulu on kriisissä. Opettajat uupuvat, oppilaat oireilevat, ja koulun arki on monille enemmän selviytymistä kuin oppimista. Tämä ei kuitenkaan johdu pelkästään resurssien niukkuudesta tai opetussuunnitelmien sirpaleisuudesta – vaan kasvavasta ongelmasta, jota ei haluta myöntää: liian moni vanhempi on ulkoistanut kasvatustehtävänsä koululle.

Koulun tehtävä on opettaa – ja kodin tehtävä on kasvattaa. Tätä yksinkertaista, mutta ratkaisevaa periaatetta ei voi painottaa liikaa. Koulun ei ole tarkoitus olla kotiin sijoitettu kasvatuslaitos. Se ei voi opettaa kohteliaisuutta, vastuullisuutta tai pettymyksensietokykyä, jos nämä asiat eivät ole tuttuja lapsen arjessa kotona.

Raahen opettajien kuvaus nykytodellisuudesta paljastaa, mitä kouluissa oikeasti tapahtuu. Opettajien työpäivä ei ole vain opettamista – se on erityistarpeiden, tunne-elämän tukemisen, kasvatusvastuun ja hallinnollisten vaatimusten ristipaineessa selviytymistä. Ja yhä useammin ongelmien juurisyy löytyy kotoa.

Yksi tämän päivän kasvatuskriisin ytimistä on pettymysten välttely. Lapsia ei saa enää turhautua, epäonnistua tai kohdata arjen kolhuja, koska vanhemmat pelkäävät pettymyksiä enemmän kuin niiden seurauksia. Mutta jos lapsi ei koskaan opi sietämään pettymystä, miten hän selviää aikuisuudessa, jossa vastoinkäymisiä tulee väistämättä?

Tämä kasvatustapa johtaa sukupolveen, jolla ei ole työkaluja tunteidensa säätelyyn, itsensä johtamiseen tai elämän epämukavuuden sietämiseen. Tuloksena on nuoria aikuisia, jotka törmäävät ensimmäisiin todellisiin vastoinkäymisiin vasta opiskelun, työn tai ihmissuhteiden parissa – ja romahtavat, koska kukaan ei opettanut heitä seisomaan jaloillaan. Kun tunnetaitoja ei kehitetä lapsuudessa, kasvaa riski psyykkisiin ongelmiin, työelämässä uupumiseen ja sosiaaliseen eristäytymiseen.

Ilman pettymyksiä ei kehity tunneälyä, itsesäätelyä eikä omanarvontuntoa. Kun kaikki hoidetaan lapsen puolesta – kokeisiin lukeminen, tavaroiden pakkaaminen, jopa koulumatkat – lapselle ei jää tilaa kasvaa. Ja seuraukset heijastuvat paitsi yksilön elämään, myös koko yhteiskuntaan.

Samaan aikaan opettajat kantavat taakan, jota heidän ei koskaan olisi pitänyt kantaa yksin. Kasvatus kuuluu ensisijaisesti kotiin. Koulun rooli on tärkeä, mutta se ei voi, eikä saa, paikata kotikasvatuksen puutteita.

Tämä on herätyshuuto vanhemmille: lapsesi eivät tarvitse enemmän helpotuksia, vaan enemmän rakkautta, rajoja ja vastuuta. Opettajilla on tarpeeksi työtä jo nyt – he eivät voi olla koko yhteiskunnan kasvattajia.

Jos haluamme, että lapsistamme kasvaa vahvoja, empaattisia ja itsenäisiä aikuisia, meidän on aloitettava kotoa. Ei vaatimalla koululta mahdottomia, vaan ottamalla vanhempina oma vastuumme.