Kuka johtaa, kun valmentaja seisoo kuin patsas palavassa talossa?

Peli on käynnissä. Tai no, nimellisesti. Todellisuudessa se muistuttaa enemmän jäälle unohtunutta PowerPoint-esitystä: tempo hukassa, into kadonnut, suunta puuttuu. Pelaajat näyttävät siltä kuin he pelaisivat pantomiimia henkisestä lukkiutumisesta, eikä kukaan tiedä, miten tästä pitäisi päästä ulos.

Ja mitä tekee valmentaja?

Seisoo!!! Kädet syvällä housun taskuissa!!!

Ilme kuin kuntavaalien äänestysprosentilla. Reaktio nollassa. Läsnäolo? Vain fyysisesti – henkisesti hän voisi yhtä hyvin olla huoltoasemalla ostamassa banaania.

Tämä ei ole yksittäinen hetki tai tilanne. Ei mikään hetken impulssi, vaan valmentajan oletusasento. Kädet taskussa, silmät pelissä (kai), ja muuten kuin patsas, joka unohtui penkin taakse jo alkulämmöissä.

Tämä ei ole "cooli" – tämä on kylmä

Kehonkieli on viesti. Se on johtajuutta ilman sanoja. Ja kun peli hajoaa käsiin kuin huonosti liimattu IKEA-kaappi, valmentajan tärkein tehtävä ei ole seistä hiljaa kuin kirjastohoitaja myrskyssä. Se on toimia: rohkaista, ohjata, reagoida – olla siinä.

Mutta mitä viestii valmentaja, joka kävelee kriisin keskellä kuin olisi unohtanut, että kamera käy?
Hän viestii:
– "Minä en tiedä mitä tehdä."
– "Ehkä tämä menee ohi itsestään."
– "Ei tämä nyt niin vakavaa ole."

Spoiler: se on vakavaa. Kun Suomi häviää Ruotsille 2-1, voittaa Ranskan vaivoin jatkoajalla ja pelaaminen muistuttaa enemmän varusmiehen siivouspäivää kuin kansainvälistä jääkiekkoa, silloin ei ole varaa seistä taskut täynnä hiljaisuutta.

Pelaajat janoavat johtajuutta

Jäällä ei liiku pelkkä kiekko. Siellä liikkuu epävarmuus, paine, pelko epäonnistumisesta. Nuori pelaaja vilkaisee taakse ja etsii katseella ohjeistusta, tukea, jotain. Mutta penkin takaa ei tule muuta kuin huokaus ja hiljaisuus, kuin asiakaspalvelija tauolla.

Tämä ei ole pelkkä estetiikkakysymys. Tämä on identiteettikysymys. Minkälaista joukkuetta Suomi haluaa johtaa? Minkälaista viestiä halutaan lähettää, kun pelataan koko kansan sydämistä – ja mahdollisesti urheilullisesta uskottavuudesta?

Ei tämä ei ole henkilökohtaista – mutta kyllä se vähän on...

Valmentaja ei voi olla pelkkä nimetön seisoskelija pelikirjan varjossa. Hän ei voi luottaa siihen, että "kyllä pojat tietää mitä tehdä". Eivät tiedä – ja vaikka tietäisivät, he tarvitsevat silti kapteenin, joka ei piiloudu taskuihin kuin avaimet ja irtokarkit.

Jos seisot penkin takana kuin koriste, älä ihmettele, jos peli näyttää koristeelta.

Suomi ansaitsee enemmän kuin pelkän siluetin johtajan paikalla. Se ansaitsee liekin, ei lyhdyn varjon.