Ilmastopolitiikka kunnissa – järkevää kehitystä vai hallinnollista taakkaa?

Kuntavaalit lähestyvät, ja ilmastopolitiikka on jälleen yksi keskeisistä teemoista kunnallisessa päätöksenteossa. Kuntien ja kaupunkien päästötavoitteet ovat tiukentuneet, ja niille on asetettu velvollisuuksia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kysymys kuuluu: toteutetaanko tätä politiikkaa kestävästi ja kuntalaisten etu huomioiden, vai ovatko vaatimukset enemmän ideologisia kuin realistisia?

EU:n ilmastopolitiikka ja sen vaikutukset kunnille

Euroopan unionin ilmastopolitiikka ohjaa vahvasti kansallista päätöksentekoa, joka puolestaan vaikuttaa kuntien ja kaupunkien velvoitteisiin. EU:n Green Deal -ohjelma ja Fit for 55 -paketti ovat asettaneet kunnianhimoisia tavoitteita hiilineutraaliudelle ja päästövähennyksille. Näiden politiikkatoimien seurauksena kansallinen lainsäädäntö tiukkenee, ja kunnille asetetaan uusia ilmastovelvoitteita ilman, että niiden vaikutuksia paikalliseen talouteen ja elinkeinoelämään arvioidaan riittävästi.

Kuntien velvoitteet ja päästötavoitteet

Monet kunnat ovat sitoutuneet hiilineutraaliuteen ja erilaisiin kestävän kehityksen ohjelmiin. Esimerkiksi Hinku-hankkeen (Hiilineutraalit kunnat) tavoitteena on vähentää kuntien päästöjä 80 % vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoden 2007 tasoon. Kunnat ovat ottaneet käyttöön esimerkiksi uusiutuvan energian hankkeita, joukkoliikenteen kehittämistä ja energiatehokkuustoimia, mutta miten hyvin nämä linjaukset huomioivat paikalliset erityispiirteet ja kuntalaisten arjen realiteetit?

Onko ilmastopolitiikka taloudellisesti kestävää?

Ilmastotoimet vaativat investointeja, mutta kuka lopulta maksaa laskun? Kunnat rahoittavat hankkeitaan verotuloilla ja valtionavustuksilla, ja usein kunnianhimoiset ilmastotavoitteet voivat tarkoittaa lisämenoja ilman selkeitä hyötyjä. Esimerkiksi kaukolämmön tuotantotapojen muuttaminen tai sähköautojen hankintatuet voivat lisätä kustannuksia ilman merkittäviä päästövähennyksiä. Kuntapäättäjien onkin tärkeää arvioida, mikä on järkevää ilmastotoimintaa ja mikä pelkkää hallinnollista pakkoa.

Yksi esimerkki huonosti perustelluista ilmastopoliittisista päätöksistä on Raahen Pitkäkarin kaavoitushanke, jossa alue on luokiteltu tulvavaara-alueeksi, vaikka Perämeren alueella ei maa- ja metsätalousministeriön julkaisun mukaan ole merkittävää tulvariskiä. Tällaiset virheelliset riskiluokitukset voivat johtaa tarpeettomiin rajoituksiin, mikä puolestaan estää järkevän kehityksen ja asettaa esteitä kaavoitushankkeille ilman todellista ympäristöllistä tai taloudellista perustetta.

Kaavoitus uhkaa myös vapaa-ajanasunnon omistajien rakennusten olemassaoloa, sillä kaavoittaja pitää ELY-keskuksen tulvaohjeistusta määräävänä, vaikka ministeriö ei tue tätä linjausta. Tästä syystä kaavoittaja vetoaa tulvavaaraan estääkseen tonttien vuokrasopimusten uusimisen. Tämä on selkeä esimerkki siitä, kuinka ilmastopolitiikkaan ja kaavoitukseen liittyvät päätökset voivat johtaa kohtuuttomiin seurauksiin kuntalaisille ilman vahvaa tieteellistä perustaa.

Kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet ja avoin keskustelu

Ilmastokeskustelussa tulee muistaa kuntalaisten osallistuminen ja vaikutusmahdollisuudet. Kuntalaisten tulee saada tietoa päätösten vaikutuksista ja mahdollisuus osallistua keskusteluun ilman pelkoa leimautumisesta. Avoin ja kriittinen keskustelu on avain kestävään ja oikeudenmukaiseen päätöksentekoon.

Mitä seuraavaksi?

Kunnallisen ilmastopolitiikan tulee perustua realistisiin tavoitteisiin ja päätöksenteon on oltava läpinäkyvää. Tulevien kuntavaalien keskiössä tulisi olla kysymys: miten kunnalliset ilmastotoimet voidaan toteuttaa siten, että ne eivät rasita kohtuuttomasti kuntalaisia ja paikallista elinkeinoelämää? Politiikan tulee nojata tieteelliseen tietoon ja alueellisiin erityispiirteisiin, eikä pelkästään valtakunnallisiin tai kansainvälisiin suuntauksiin.

Todellinen tiede ei pelkää kysymyksiä – eikä pitäisi yhteiskunnallisen keskustelunkaan.