Ajatuksia ja konkretiaa mielenterveyspalveluista

 

Sain viime viikolla kutsun käydä tutustumassa Raahessa Attendo Katinhännän mielenterveysasiakkaiden asumisyksikköön. Viime keskiviikkona kävin sitten paikan päällä juttelemassa asukkaiden kanssa ja kuulemassa, millaista heidän arjessaan oikeasti on. Vierailu avasi silmäni monelle asialle, joita ei pelkistä tilastoista tai virallisista papereista tai nettisivuilta voi ymmärtää. Millaisena palvelut näyttäytyvät heille, jotka niitä käyttävät? Onko niihin oikeasti helppo päästä, vai onko järjestelmä rakennettu enemmän virkamiesten kuin tavallisten ihmisten tarpeiden mukaan?

Raahessa on tarjolla erilaisia mielenterveyspalveluita, kuten Karentian tehostettua ja tuettua asumista sekä Ykköskoti Ilveksen kuntouttavaa asumispalvelua. Lisäksi Pohteen mielenterveyspalveluihin voi hakeutua ilman lähetettä. Käytännössä moni kuitenkin törmää pitkiin odotusaikoihin, monimutkaisiin käytäntöihin ja epävarmuuteen siitä, mistä apua saa. Juttutuokioissa nousi esiin se, kuinka palvelut tuntuvat hajanaisilta ja monille liian vaikeilta lähestyä. Matalan kynnyksen palvelut eivät aina ole niin matalia kuin niiden pitäisi olla.

Erityisesti yöpäivystyksen lakkauttaminen mietityttää monia. Mielenterveysongelmat eivät katso kellonaikaa – kriisi voi iskeä milloin vain, ja ilman nopeaa apua tilanne voi pahentua. Yksinäisyys, ahdistus ja pelko ovat todellisia tunteita, eikä niihin voi odottaa apua virka-aikaan. Näissä tilanteissa nopea tuki on elintärkeää, eikä palveluiden pitäisi olla kiinni siitä, mikä on hallinnollisesti kätevintä tai halvinta.

Myös nuorten mielenterveyspalveluiden tilanne puhuttaa. Kun järjestöiltä leikataan rahoitusta, se voi tarkoittaa, että ennaltaehkäisevät palvelut vähenevät. Monelle nuorelle juuri järjestöjen kautta saatu apu on ensimmäinen ja ehkä ainoa mahdollisuus saada tukea. Voimmeko oikeasti antaa heidän pudota tyhjän päälle?

Arjen sujuminen on kuntoutujille tärkeää. He tarvitsevat tukea ihan perusasioissa, kuten kodinhoidossa, sosiaalisten suhteiden ylläpitämisessä ja tulevaisuuden suunnittelussa. Pelkkä katto pään päällä ei riitä, jos arki tuntuu merkityksettömältä ja tulevaisuus epävarmalta.

Puhuimme myös siitä, kuinka kulttuuri- ja urheilupalvelut voisivat olla paremmin kuntoutujien saatavilla. Voisivatko urheiluseurat kutsua kuntoutujia ohjaajineen seuraamaan pelejä ja tapahtumia? Se voisi tuoda vaihtelua arkeen ja auttaa ihmisiä tuntemaan itsensä osaksi yhteisöä. Yhteiskunnan eri toimijoilla, kuten urheiluseuroilla ja kulttuuriyhdistyksillä voisi olla tärkeä rooli siinä, että mielenterveyskuntoutujien elämässä olisi enemmän sisältöä ja osallistumisen mahdollisuuksia.

Erityisesti nousi esiin myös se, kuinka kuntoutujien tilannetta arvioidaan kolmen kuukauden välein. Mutta onko inhimillistä elää jatkuvassa epävarmuudessa siitä, mitä seuraavassa arvioinnissa päätetään? Hoidon pitäisi jatkua niin pitkään kuin sille on tarvetta, eikä kuntoutujia pitäisi kiirehtiä pois ennen kuin he ovat siihen valmiita. Jokainen on yksilö, ja palveluiden pitäisi mukautua ihmisten tarpeisiin – ei toisinpäin.

Pohteen tehtävä on huolehtia siitä, että mielenterveyspalvelut eivät ole vain listauksia papereilla, vaan oikeasti toimivia ja helposti saatavilla olevia tukimuotoja. Mielenterveysongelmat eivät ole vain numeroita budjetissa, vaan ne ovat osa monen ihmisen arkea. Se, miten näihin haasteisiin vastataan, kertoo paljon siitä, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää.