TUULIVOIMA: HILJAINEN LUONTOTUHON MYLLY?

Tuulivoimaa mainostetaan puhtaana, vihreänä ja tulevaisuuden ratkaisuna ilmastonmuutokseen. Mutta mitä tapahtuu, kun myllyt nousevat oikeaan maastoon – metsiin, suolle, vesistöjen viereen ja lopulta yhä lähemmäs kotejamme? Tässä kirjoituksessa katsomme totuutta silmiin: mitä kaikkea tuulivoima todella aiheuttaa ympäristölle, eläimille – ja ihmisille.

---

1. MAAPERÄN KUIVUMINEN JA ILMASTON MUUTTAMINEN PAIKALLISESTI

Vuonna 2023 julkaistiin kiinalainen tutkimus (Wang, Li, Liu), jossa havaittiin, että tuulivoimalat aiheuttavat merkittävää maaperän kosteuden vähenemistä – jopa 4,4 %. Tämä vaikutus ei ole vain hetkellinen:

• Kesäisin ja syksyisin myötätuulen puolella maaperä kuivuu enemmän kuin vastatuulen puolella.

• Yhdysvaltalaiset tutkimukset (Zhou et al., 2012) osoittavat, että tuulipuistot nostavat yöllistä lämpötilaa. Tämä lisää haihtumista ja kuivuutta entisestään.

Kun kosteus katoaa maasta, kasvien elinolosuhteet muuttuvat, pölyävä maa kulkeutuu vesistöihin ja luonnon tasapaino järkkyy. Tämä kuivuusvaikutus ei ole kuvitelmaa – se on mitattua faktaa.

---

2. METSIEN TUHO – ILMAN UUDELLEENKASVUN MAHDOLLISUUTTA

Tuulivoimalan rakentaminen vaatii massiivisen määrän maapohjaa: tiestöä, huoltokenttiä, sähkölinjoja, muuntajia ja satojen tonnien betoniperustuksia. Nämä vievät tilaa – pysyvästi.

Yksi iso koivu voi haihduttaa jopa 600–800 litraa vettä vuorokaudessa. Kun alue metsitetään ja puusto poistetaan, myös maaperän luonnollinen vesitasapaino katoaa. Ja toisin kuin metsätaloudessa, tuulipuistojen alta hakattuja alueita ei koskaan metsitetä uudelleen.

Tilalle jää maisemaan haavat: murskepinnat, eristyskaapelit ja kymmenien metrien levyiset huoltourat. Luonto ei toivu, koska sen päälle on kaadettu betonia ja terästä.

---

3. LINTUJEN JA LEPAKOIDEN KUOLEMAT – VAIETTU TRAGEDIA

Tuulivoimalan lavat voivat olla jopa 80 metrin pituisia, ja ne pyörivät valtavilla nopeuksilla. Esimerkiksi jos 160 metrin roottori tekee kierroksen viidessä sekunnissa, lavan kärjen nopeus on yli 360 km/h (100 m/s) – neljässä sekunnissa jo yli 450 km/h (125 m/s).

Silmälle lavan liike on usein huomaamatonta – eläimelle se on kuolettava.

• Lintuja kuolee vuosittain tuhansia, erityisesti petolintuja ja muuttajia.

• Lepakoita menehtyy sekä törmäyksiin että paine-eroista aiheutuvaan barotraumaan – keuhkot yksinkertaisesti hajoavat ilmassa.

Tämä ei ole yksittäinen ilmiö, vaan toistuva, systemaattinen tappo. Ja mitä enemmän myllyjä rakennetaan, sitä suuremmaksi kasvaa se näkymätön hautausmaa, jota niiden ympärillä ei haluta nähdä.

---

4. INFRAMELU – ÄÄNI JOKA EI KUULU, MUTTA TUNTUU

Tuulivoimaloiden tuottama matalataajuinen melu, eli inframelu, ei kuulu korvalla – mutta se vaikuttaa kehoon. Oireita ovat mm.:

• Unettomuus

• Korvien soiminen

• Ahdistus ja masennus

• Päänsäryt ja sydänoireet

Useat suomalaiset ovat joutuneet muuttamaan kodeistaan, koska eivät kestä myllyjen jatkuvaa läsnäoloa. Ja silti viranomaiset vähättelevät ongelmaa – koska sitä ei voi mitata tavallisella desibelimittarilla. Todellisuus sivuutetaan siksi, että sitä ei ole helppo todistaa paperilla.

---

5. RAHAVIRRAT – MUTTA EI KANSALLE

Tuulivoimaa kehutaan investointina. Mutta kuka hyötyy?

• Ulkomaiset sijoitusrahastot

• Rakennus- ja konsulttiyhtiöt

• Kunnat, jotka saavat nimellisiä kiinteistöveroja

Sen sijaan:

• Paikallinen asukas menettää maisemansa ja elinrauhansa

• Luonto tuhoutuu peruuttamattomasti

• Sähkön hinta ei laske – koska tuulivoima on sattumasähköä, joka tarvitsee rinnalleen säätövoimaa

Kun sähköä ei tuoteta tarpeeksi, se tuodaan ulkomailta. Kun sitä tuotetaan liikaa, se myydään tappiolla. Ja kaiken maksaa – tavallinen suomalainen.

---

6. PURKUVASTUU – VASTUU KADOKSISSA

Tuulivoimalan elinkaari on noin 20–30 vuotta. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen?

• Betoniperustuksia ei poisteta

• Lapojen kierrätys on ongelmallista ja kallista

• Yhtiöt voivat kadota ennen purkamisvelvoitetta

Usein purkukustannuksiin ei ole asetettu riittäviä vakuuksia. Lopulta veronmaksaja maksaa myös loppusiivouksen – ja maa jää arvaamattomaan tilaan.

---

7. MERITUULIVOIMA JA VETYTALOUS – MAINITTU PELASTUS VAI UUSI UHKA?

Merituulivoimaa ja vetytaloutta ajetaan läpi miljardipanostuksin, mutta niiden pitkäaikaiset ympäristö- ja talousvaikutukset ovat suurelta osin tuntemattomia.

1) Ympäristövaikutukset

• Vaikutuksia meriluontoon, kalakantoihin ja vaellusreitteihin ei tunneta riittävästi.

• Esimerkiksi silakan kutualueiden rakentaminen voi romahduttaa paikallisen kalastuksen.

• Rakentaminen muuttaa meriluontoa pysyvästi ja syrjäyttää muuta merenkäyttöä.

2) Talous ja tekniikka

• Rakentaminen on kallista ja riskialtista – jääolosuhteet nostavat kustannuksia.

• Sähkö on edelleen sattumasähköä, eikä sitä voi varastoida tehokkaasti.

3) Luontoalueiden syrjäyttäminen

• Satojen neliökilometrien merialueet suljetaan pois kalastukselta, vesiviljelyltä ja muulta yhteiskäytöltä.

4) Vetytalouden tehottomuus

• Vedyn tuotanto ja käyttö aiheuttavat suuria energiakustannuksia ja hävikkiä.

• Tuotantokapasiteetti on harvoin käytössä täysillä – investoinnit valuvat hukkaan.

5) Suomen asema

• Hyödyt valuvat ulkomaille – riskit ja haitat jäävät Suomeen.

• Kansallinen etu olisi ohjata resurssit omiin, kestäviin energiamuotoihin ja luonnon suojelemiseen.

---

LOPUKSI – TÄSTÄ EI SAA VAIETA ENÄÄ

Tuulivoima ei ole pelastus. Se on liiketoimintaa, jota peitellään ilmastopelastuksen viitalla. Todellisuudessa se aiheuttaa:

• Luontokatoa

• Elinympäristöjen tuhoa

• Elämänlaadun heikkenemistä

Kukaan ei kiistä, että meidän on muutettava tapaa tuottaa energiaa. Mutta tämä tie – tämä sattumasähköön ja peruuttamattomiin luontotuhon investointeihin perustuva tie – on väärä.

Me tarvitsemme totuudenmukaisen ja rehellisen energiakeskustelun, jossa myös luonnolla, ihmisillä ja maisemalla on arvo.

On aika pysähtyä. Ja alkaa katsoa totuutta silmiin.

---

Kaikki tutkimusviitteet ja lähteet saatavilla erillisessä liitteessä. Tämä teksti on vapaasti jaettavissa, kopioitavissa ja käytettävissä kansalaiskeskustelun herättämiseksi.

 "Tämä kirjoitus on yhteiskunnallista keskustelua ja perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen kuntapäättäjänä. Se ei kohdistu yksittäisiin virkamiehiin, vaan kriittisesti järjestelmän rakenteisiin ja käytäntöihin."

Kenen oikeus? Kun järjestelmä suojelee itseään ja jättää kuntalaisen maksajaksi

Meille opetetaan, että Suomi on oikeusvaltio. Että kansalaisella on oikeus valittaa viranomaisen päätöksistä ja että virkamiehet toimivat vastuullisesti ja lain mukaisesti.

Kaunis ajatus – mutta valheellinen.
Totuus iskee vastaan heti, kun yrittää saada oikeutta.

Kaikki alkaa kaupungin virkamiesten välinpitämättömyydestä. Päätösesityksiä valmistellaan kiireellä ja huolimattomasti, kuntalaisista piittaamatta. Moni viranhaltija tietää kyllä, että esitys ei kestä päivänvaloa – mutta ei hätää: valitusmekanismi on kallis ja hidas, eikä tavallisella ihmisellä ole varaa käyttää sitä kerta toisensa jälkeen.

Valititko hallinto-oikeuteen?
310 € lasku kilahtaa postiluukkuun.
Yhden valituksen hinta.
Seuraavasta taas 310 €.
Ja taas.

Ja mitä tekee järjestelmä? Se ei tutki virheitä – se laskuttaa niistä.
Vaikka päätös olisi selvästi lainvastainen.
Vaikka virkamies mokaisi.
Silti maksat sinä, ei viranomainen.

Tämä ei ole oikeusvaltiota. Tämä on maksullista hiljentämistä.
Hallintokoneisto on viritetty niin, että se suojelee itseään, ei kuntalaisia.

Siksi meillä on virkamiehiä, jotka eivät joudu vastuuseen.
Siksi meillä tehdään päätöksiä, joita ei koskaan korjata.
Siksi moni ei enää valita – koska ei ole varaa.

Tämä ei ole yksittäinen ongelma. Tämä on mätä järjestelmä, jossa oikeuden saaminen riippuu siitä, kuinka syvä lompakko sinulla on. Kansalaisvalvonta on rakennettu maksulliseksi, ja virkamies voi rauhassa nukkua yönsä, vaikka päätös olisi kuinka surkea.

Olen saanut tarpeekseni.

Tästä eteenpäin en enää yritä korjata virheitä. En selittele. En tappele tuulimyllyjä vastaan yksin, kun järjestelmä maksattaa oikeuden ja vapauttaa virkamiehet vastuusta.

Alan äänestää kuten moni muu jo tekee – kumileimasimena.
Niin kuin niin moni muukin on jo tehnyt vuosia: silmät kiinni, kättä ylös.
Kepulaiset, demarit, virkamiesten kavereina istuvat päättäjät – ei muuta kuin let’s go.
Jos kerran vastuulla ei ole väliä, niin tähän leikkiin on helppo lähteä.

Mutta yksi asia on varma: minä en ole hiljaa.
Ja jokainen kuntalainen, joka haluaa tietää mitä täällä oikeasti tapahtuu, saa sen myös tietää.

Tätä peliä pelataan nyt uusilla säännöillä.

 Näin otsikon, jossa kerrottiin Viitostuvan viitostien varrelle laittavan lapun luukulle, mutta miksi?

Kuppilasta kiinalaiseen ketjuun – kuinka ostokäyttäytymisemme tappaa suomalaisia yrityksiä

On hiljainen tiistaipäivä jossain Suomen valtatiellä. Vanhan ajan bensiiniaseman pihassa seisoo enää muutama harva auto. Sisällä on kahvin tuoksua, vitriinissä kotitekoisia karjalanpiirakoita ja tiskin takana eläkkeelle lähestyvä pariskunta, joka on pitänyt huolta tästä kylän ainoasta huoltoasemasta kolme vuosikymmentä. Mutta päivä päivältä asiakkaita on vähemmän. Eikä ihme.

Ajamme ohitse, koska viiden kilometrin päässä on ABC. Tai Shellin automaattiasema. Tai Lidlin kylmäasema. Siellä kahvi maksaa euron, bensaa saa bonuskortilla ja hampurilainen paistetaan keskitetysti logistiikkaketjussa, joka ei tiedä mitään siitä kunnasta, missä burgeri syödään. Me valitsemme hinnan. Valitsemme keskittämisen. Valitsemme tehokkuuden. Ja samalla me – ehkä tahtomattamme – valitsemme suomalaisen pienyrittäjän kuoleman.

Pienet huoltoasemat ovat olleet osa suomalaista maisemaa. Ne eivät ole vain polttoainepisteitä – ne ovat olleet tienvarren sosiaalisia keskuksia, ihmisten kohtauspaikkoja. Niissä on käyty juttusilla, juotu kahvit ja saatu neuvoja tien kunnosta tai lähimmän mökin sijainnista. Siellä on voinut ladata puhelimen, lisätä ilmaa vajentuneeseen renkaaseen, vaihtaa sulan tai hakea apua auton hyytyessä. Mutta tänään niillä ei ole enää varaa pitää edes baaria auki.

Surullisinta on, ettei tämä romahdus johdu vain markkinataloudesta tai globalisaatiosta. Se johtuu meistä. Meistä jokaisesta, joka ohittaa sen kylän huoltsikan, koska iso ketju lupaa halvemman litrahinnan tai bonuspisteitä. Me, jotka emme enää pysähdy sinne missä palvelu on henkilökohtaista ja tuore munkki paistettu itse, vaan sinne missä asiakas on asiakasnumerolla varustettu transaktio.

Tämä ilmiö ei rajoitu vain huoltoasemiin. Sama pätee kirjakauppoihin, kahviloihin, rautakauppoihin, vaatekauppoihin. Me tilataan netistä halvemmalla. Me klikataan – ja samalla katkaistaan – se taloudellinen napanuora, jolla oma paikkakuntamme pysyy hengissä.

Kysymys kuuluu: haluammeko me todella elää Suomessa, jossa ei ole muuta kuin ketjuja? Missä kaikki on samanlaista ja missä huoltamon pitäjä on algoritmi, ei ihminen? Missä lähin palvelu on 50 kilometrin päässä ja sen tarjoaa monikansallinen yhtiö, joka ei maksa veroja Suomeen?

Jos vastaus on ei, meidän on muutettava ostokäyttäytymistämme. Pysähdy seuraavalla kerralla sen pienen huoltsikan pihalle. Osta kahvi ja juttutuokio. Se maksaa ehkä hieman enemmän – mutta sillä ostetaan paljon enemmän kuin kahvikupillinen. Sillä ostetaan elinvoimaa, ihmisyyttä, suomalaisuutta.

 

Sähköä paperilla vai todellisuudessa? – Tuulivoiman varaan rakennettu unelma törmää kesäpäivän realismiin

 

Keskellä kesää, vihreän energian kulta-aikana, suomalainen sähköjärjestelmä näytti karun todellisuutensa. Heinäkuun kynnyksellä, aurinkoisena ja lämpimänä päivänä, Suomen sähköntuotanto näytti tältä:

- Tuulivoimaa tuotettiin vain 37 megawattia (MW)
- Aurinkosähköä tuotettiin n. 340 MW
- Sähköä tuotiin ulkomailta noin 1500 MW

Tämä tapahtui samanaikaisesti, kun Suomen laskennallinen tuulivoimakapasiteetti on jo 8 552 MW – valtava määrä paperilla, mutta vain 0,4 % siitä oli käytettävissä juuri silloin, kun sitä tarvittiin.

Kapasiteetti ≠ tuotanto 

Suomessa toistellaan mantraa: "Meillä on yli 8 500 MW tuulivoimaa ja lisää rakennetaan." Mutta asennettu kapasiteetti ei ole sama kuin tuotettu sähkö. Oheinen taulukko havainnollistaa tämän:

Energialähde	Asennettu kapasiteetti (MW)	Keskimääräinen tuotanto (MW)	Käyttöaste (%)	Kommentti
Tuulivoima	8 552	~2 000	25–30 %	Vaihtelee päivittäin
Aurinkovoima	~3 000 (arvio)	~300	10–15 %	Ei toimi öisin tai pilvisinä päivinä
Ydinvoima	4 400	~4 000	>90 %	Vakaa ja luotettava
Vesivoima	~3 200	~1 500–2 000	50–60 %	Sääriippuvainen
Tuontisähkö	max. 2 000	~500–1 500	-	Ei omaa tuotantoa
Fossiilinen/turve	~2 000–3 000	nousee kriiseissä	-	Osin alas ajettu

Tuulivoiman tuotanto voi vaihdella nollan ja 6 000 MW:n välillä. Samoin aurinkosähköä ei saada silloin kun sitä tarvitaan – kuten talvella kello 17:00 pakkasella.

“Wind lull” – kun ei tuule missään 

Tuoreen brittiläisen tutkimuksen mukaan maanlaajuiset tyynet sääjaksot – "wind lullit" – ovat toistuvia ja mallinnuksissa aliarvostettuja. Tutkijat havaitsivat, että säädatan perusteella tyyniä jaksoja esiintyy ympäri vuoden, mutta ne puuttuvat energiastrategian perustana olevista ennusteista.

Entä talvi Suomessa? 

Suomen talvi ei tunne sääntöjä tai sopimuksia. Se voi alkaa lokakuussa ja päättyä toukokuussa. Talvella 2023–2024 koettiin pitkiä pakkasjaksoja, joiden aikana:

- Kulutus nousee helposti yli 14 000 MW
- Aurinko ei juuri paista – päivät lyhyitä, yöt pitkiä
- Korkeapaine jumittaa ilmamassat – ei tuule missään

Jos varavoimaa ei ole, mitä tapahtuu?

Akkuvarastoilla pelastetaan? – Vain teoriassa 

Usein vihreän siirtymän yhteydessä tarjotaan akuilla tasaamista ratkaisuksi. Se kuulostaa hyvältä, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua:

- Suomen talvinen kulutus: 14 000 MW
- Tarvittava varasto 5 päivän blackoutin kattamiseksi: 1 680 000 MWh
- Yksi Tesla Powerwall varastoi 13,5 kWh → tarvittaisiin 124 miljoonaa akkua
- Kustannus: >1 000 miljardia euroa

Realistinen ratkaisu edes teoriassa?

Rakennammeko sähköjärjestelmää ideologialla vai järjellä? 

Suurin ongelma ei ole tekninen vaan poliittinen. Mallinnuksia ajetaan eteenpäin nettonollapäästöjen nimissä, vaikka:
- Mallit eivät huomioi pahimpia sääskenaarioita
- Ennusteissa ei ilmoiteta luottamustasoja tai herkkyyksiä
- Mallien laatijat eivät vastaa edes perusteltuihin kysymyksiin

Samaan aikaan alas ajetaan ydinvoimaa, kivihiiltä ja turvetta – kaikkea mikä oikeasti toimii.

Entä ilmastonmuutos? 

Olen seurannut aihetta 1980-luvulta lähtien, kun kasvihuoneilmiö nousi uutisiin. Jo silloin varoiteltiin jäätiköiden sulamisesta, vedenpaisumuksesta ja jäättömästä Suomesta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin:

- Vuodenajat tulevat ja menevät
- Talvet ovat edelleen kylmiä
- Jäätä on merellä, lunta maassa
- Ennusteet muuttuvat nopeammin kuin sää Lapissa

Ilmastonmuutoksesta on tullut väline – ei enää ilmiö. Sen varjolla säädellään, verotetaan ja keskitetään valtaa, ilman että energiapolitiikasta keskustellaan rehellisesti.

Yhteenveto: Rakennammeko haavetta vai huoltovarmuutta? 

Suomen sähköjärjestelmä toimii nyt, koska:

- On kesä
- Kulutus on alhaalla
- Tuontia saadaan Ruotsista ja Baltiasta
- Ydinvoima jauhaa vakaasti

Mutta mitä tapahtuu, kun kysyntä vaatii, mutta tuotanto romahtaa?

- Tuulivoimalat eivät auta, jos ei tuule
- Aurinkopaneelit eivät auta, jos ei paista
- Akut eivät auta, jos niitä ei ole – eikä tule
- Tuonti ei auta, jos naapurillakin on pula

 

Sattumasähkön suloiset lupaukset – Nouseeko Suomen talous tuulen mukana?

Suomen energia- ja teollisuuspolitiikka on käännetty viime vuosina uusille urille. Tuuli- ja aurinkovoima ovat nousseet kansallisiksi toivonlähteiksi, joiden varaan rakentuu niin ilmastotavoitteet, energiaomavaraisuus kuin uuden talouskasvun eetos. Näin ainakin kerrotaan. Mutta voiko sattumasähkön varaan todella rakentaa kestävän ja kilpailukykyisen kansantalouden? Lyhyt vastaus: ei voi. Pitkä vastaus ansaitsee syvällisemmän tarkastelun.

Sähköä silloin kun luonto suo – sattumasähkön luonne

Tuuli- ja aurinkovoima eivät tuota sähköä silloin kun sitä tarvitaan, vaan silloin kun tuulee tai paistaa. Tämä ei ole tekninen pikkuseikka vaan perustavanlaatuinen rakenteellinen ongelma. Talous ei voi nojata tuotantoon, jonka rytmi määräytyy sään, pilvisyyden ja ilmamassojen liikkeiden mukaan. Jos olisi mahdollista ajaa terästehdas, datakeskus tai kylmäketju sillä oletuksella, että "jospa ensi viikolla taas paistaisi", meillä olisi jo ratkaisu. Mutta ei ole.

Niinpä rinnalle tarvitaan joko massiivinen varastointiteknologia (jota ei ole olemassa kustannustehokkaana mittakaavassa), tai fossiilisia tai ydinvoimaa varavoimana. Tätä ei energiapolitiikassa juurikaan tunnusteta – eikä siitä mielellään puhuta ääneen. Poliittinen viesti pitää kirkkaana visiot vihreästä kasvusta, vaikka perustat huojuvat kuin sähkölinja myrskytuulessa.

Tuuli ja aurinko – tuotantoa kyllä, mutta kenen ehdoilla?

Tuulivoimaa rakennetaan Suomeen kiihtyvään tahtiin. Mutta rakentajina eivät ole suomalaiset yhtiöt, vaan kansainväliset pääomasijoittajat, eläkerahastot ja energiayhtiöt. Niiden tuottopotentiaali realisoituu pitkälti muualla – veroparatiiseissa, siirtohinnoittelussa ja konsernilainoissa. Suomelle jää maanvuokrat, kunnallisverot työntekijöistä ja ehkä muutama kymppi kiinteistöveroa. Jos näillä rakennetaan valtiontalous, olemme pulassa.

Lisäksi tuulivoima tuottaa energiaa usein silloin, kun sähkön hinta on jo alhaalla. Näin syntyy negatiivisia sähkön hintoja, jolloin tuotanto ei kata edes käyttökatteita. Samaan aikaan sähkön siirtoinfrastruktuuria pitää laajentaa miljardeilla euroilla, ja kuluttaja maksaa tämän lopulta siirtomaksuissa.

Vientiä vai viherpesua?

Poliitikot puhuvat Suomesta "vihreän sähkön suurvaltana", joka houkuttelee puhtaan energian perässä investointeja. Mutta tässäkin on piilossa riski: tuulivoiman tuotanto ei ole vakaata eikä ennustettavaa, joten suurimmat investoinnit kohdistuvat joko datakeskuksiin (joilla on omat akkuvarmistuksensa) tai spekulatiivisiin vetylaitoksiin, joita ei vielä käytännössä ole. Vetytalous kuulostaa kauniilta, mutta realiteetti on se, että prosessi kuluttaa enemmän energiaa kuin siitä saadaan ulos. Hinta on toistaiseksi tähtitieteellinen.

Sattumasähkön varaan rakennettu vetytalous ei ole vientivetoinen innovaatioihme vaan teknistaloudellinen harharetki, johon sidotaan valtava määrä yhteisiä varoja EU-tukien ja kansallisten investointien muodossa – ilman takeita takaisinmaksusta.

Missä ovat aidot kasvun moottorit?

Teollinen talous kasvaa investoinneista, jalostusarvosta ja tuottavuudesta. Tuuli- ja aurinkovoima tuottavat sähköä, mutta eivät juuri jalosta mitään. Ne eivät synnytä suuria määriä pysyvää työvoimaa, eivätkä skaalaudu vientituotteiksi – ellei tarkoituksena ole toimia muiden maiden energiavarastona. Mutta silloinkin pitää muistaa: sähkö on silloin halpaa, kun sitä on liikaa. Vienti ei perustu ylijäämään vaan ylijäämän pakkomyyntiin.

Sen sijaan aidot kasvun moottorit – teknologiateollisuus, biopohjainen tuotanto, korkean jalostusasteen metsäteollisuus, elektroniikka ja koulutukseen perustuva innovaatiokyky – uhkaavat jäädä vihreän huuman jalkoihin. Kansantalous ei nouse elementtien armoilla, vaan ihmisen taidolla.

Tuulta päin, mutta silmät auki

Ei ole väärin rakentaa tuuli- tai aurinkovoimaa. Mutta on vaarallista uskoa, että se yksinään voisi nostaa Suomen talouden uuteen kukoistukseen. Sattumasähköllä voi täydentää energiakokonaisuutta, mutta ei rakentaa sen varaan koko järjestelmää – saati kansantaloutta.

Me emme nouse maailman talousmahdiksi tuulen voimalla. Jos unelmoimme niin, elämme utopiassa, jossa vakaa tuotanto, veropohja ja työllisyys loistavat poissaolollaan – mutta ilmakupla kasvaa komeaksi. Ja kuten kaikki kuplat, sekin puhkeaa aikanaan.

 

Luontojalanjälki – uusi silmänkääntötemppu?

Tänä aamuna kansalle tarjoiltiin jälleen uusi iskusana: luontojalanjälki. Sitran ja Jyväskylän yliopiston laatima selvitys mallintaa, millaisia vaikutuksia ihmisen toimilla saattaa olla luontoon. Kohteeksi on nostettu muun muassa karjatalous, joka mallin mukaan näyttäytyy uhkana luonnon monimuotoisuudelle.

Tässä kohtaa lienee paikallaan kysyä, mikä on mallinnuksen ja todellisen tutkimuksen ero. Mallinnus ei ole mittaamista, ei havainnointia, ei pitkäjänteistä seurantaa. Se on oletuksista rakennettu järjestelmä, joka tuottaa lopputuloksen sen mukaan, millaiset lähtöarvot sille syötetään. Jos syötät karjankasvatuksen kohdalle punaisen varoitusmerkin, saat ulos punaisen varoituksen. Se ei vielä kerro mitään totuudesta – ainoastaan siitä, mitä haluttiin näyttää.

Siksi tällaisia "tutkimuksia" pitäisi käsitellä äärimmäisen varovaisesti, erityisesti silloin kun niillä pyritään vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, ruokapolitiikkaan tai jopa maanviljelijöiden asemaan. Pahimmillaan mallinnus, joka ei tunne käytäntöä, ruokkii virheellistä käsitystä, että laiduntava nauta olisi ympäristöuhka. Todellisuus on paljon monimuotoisempi.

Karjankasvatus ei ole vain osa kulttuuriperintöämme – se on elintärkeä osa Suomen huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Kun ruokahuolto maailmalla horjuu, on kotimainen naudanliha, maito ja nurmenkasvatus paljon enemmän kuin "luontojälki". Ne ovat vakautta, varmuutta ja omaa tuotantokykyä. Ilman eläintiloja meillä ei ole myöskään lantaa, joka ylläpitää maaperän rakennetta ja ravinnetasapainoa – lannoitteet eivät kasva puissa, eivätkä tule sähköpostilla ulkomailta.

Laidunalueet ovat lisäksi merkittäviä hiilinieluja. Hyvin hoidettu nurmialue sitoo hiiltä tehokkaammin kuin viljapelto. Monimuotoinen laidunympäristö tarjoaa elintilaa pölyttäjille, linnuille ja lukemattomille muille lajeille. Juuri nämä alueet, joita nyt leimataan mallien avulla ongelmallisiksi, ovat osa elävää ja uusiutuvaa luontoa. Eivät sen vihollisia.

Luonto ei ole koskaan ollut staattinen – se on dynaaminen, sopeutuva ja kiertoon perustuva. Luonto ei tarvitse mallinnuksia pysyäkseen tasapainossa. Mutta näyttää siltä, että nyky-yhteiskunta tarvitsee niitä syyllistämisen välineiksi. Valitaan uhri – tällä kertaa karjatalous – ja rakennetaan siitä ongelma kaavioiden ja värikoodien avulla. Lopputulos: poliittista pääomaa tuottava ongelma, joka ei ehkä koskaan ollut todellinen.

Olisiko aika pysähtyä ja kysyä, mitä tällaiset mallinnukset todella palvelevat? Kenen etua ne ajavat? Entä mitä tapahtuu, jos niiden pohjalta tehdään ruokapoliittisia päätöksiä, jotka heikentävät Suomen omavaraisuutta?

Me emme tarvitse lisää paperilla piirrettyjä uhkakuvia. Me tarvitsemme maata, joka kasvaa. Eläimiä, jotka laiduntavat. Ihmisiä, jotka tuottavat ruokaa meille kaikille – vastuullisesti, kestävästi ja ilman leimakirvestä.

 

64 vuotta luonnon kanssa – näin minä sen näen

Olen elänyt nyt 64 vuotta, ja melkein koko sen ajan olen ollut tekemisissä luonnon kanssa. Pienenä poikana kuljin isäni mukana linturetkillä ja opin jo varhain kuuntelemaan, katselemaan ja ymmärtämään, mitä luonto kertoo. Siitä asti se on ollut osa elämää – ei harrastus eikä työ, vaan jotain pysyvämpää.

Poikavuosinani keräsin perhosia, ja isäni teki tutkimusta Oulun yliopistolle Raahen seudun yöperhosista ja muista hyönteisistä. Meillä oli pakastin täynnä pieniä harmaita laatikoita, joissa oli tarkat merkinnät: paikka, päivämäärä, säätila, kaikki. Luontoa ei vain ihailtu – sitä havainnoitiin, mitattiin ja dokumentoitiin. Olen iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä tämän kiinnostuksen myös omille pojilleni. Näin se jatkuu.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten luonto on kriisissä ja kaikki on katoamassa. Mutta kun katson taaksepäin vuosikymmenten yli, en minä näe tuhoa. Minä näen muutosta. Ja se kuuluu asiaan.

Luonto muuttuu – ja niin sen pitääkin

Moni vanha lintujärvi on nyt pusikkoa tai metsää. Hyvät perhosniityt ovat kasvaneet umpeen. Kun laidunnus loppuu, luonto ottaa omansa takaisin. Maisema ja eliöstö muuttuvat, mutta ei se ole katastrofi – se on luonnon oma rytmi.

Jos ihminen lähtee pois, luonto tulee. Rakennettu kaupunkikin metsittyy, jos siellä ei enää asuta. Luonto ei odota lupia. Se ottaa, peittää, lahottaa, muokkaa ja käyttää kaiken ravinnoksi. Se ei tarvitse meitä – me tarvitsemme sitä. Mutta meidän pitää ymmärtää, ettei se pysy samanlaisena. Eikä sen tarvitsekaan.

Suojelua kyllä tarvitaan – mutta silmät auki

Tuntuu välillä, että luonnonsuojelusta on tullut monelle tapa päästä esille. Mutta luonto ei tottele mielipiteitä eikä somea. Se elää omaa elämäänsä.

Minä en sano, etteikö suojelua tarvittaisi – totta kai tarvitaan. Mutta pitää osata erottaa, mikä muutos on ihmisen aiheuttamaa, ja mikä on ihan tavallista luonnon kiertoa. Ei kaikkea vanhaa voi tai kannata säilyttää väkisin. Jos niitty kasvaa metsää, niin kasvakoon.

Ja kyllä, osa muutoksista on ihmisen aikaansaamaa – liiallista rehevöitymistä tai rakentamista. Mutta ei kaikki ole kriisi. Kaikesta ei tarvitse huutaa. Luonto ei katoa. Se vain muuttuu.

Luonto ottaa takaisin – kun sitä ei häiritä

Tämän kaiken minä olen nähnyt itse. En oppikirjasta tai netistä, vaan elämällä mukana. Olen kulkenut, katsonut ja kuunnellut. Ja 64 vuoden kokemuksella voin sanoa: jos luonto jätetään rauhaan, se ottaa aikanaan tilansa takaisin. Eikä kysy keneltäkään lupaa.

Meidän tehtävä ei ole pysäyttää luontoa, vaan ymmärtää sen rytmi ja kunnioittaa sitä. Se ei pysy samanlaisena – mutta se pysyy olemassa. Sillä tavalla, kuin luonto nyt vain pysyy.