Kuka kopioi ja ketä?

Tänään sain kuulla mielenkiintoisen väitteen.
Minun blogitekstini ovat kuulemma kopioitu jostain.

Hetken mietin asiaa. En siksi että väite olisi pitänyt paikkansa, vaan siksi että jäin pohtimaan mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Jos kirjoitan kokemuksesta, mitä olen itse nähnyt, kokenut tai tehnyt, niin mistä se olisi kopioitu?

Olen kirjoittanut vuosien aikana aika monesta asiasta. Kirkosta eroamisesta, matkasta Hollantiin, pyöräilykulttuurista Utrechtissa, kunnallispolitiikasta, energiasta, tuulivoimasta ja vähän elämästä yleensäkin. Niissä teksteissä on mukana omia kokemuksia, keskusteluja ihmisten kanssa ja joskus myös pelkkää ihmettelyä siitä, miten maailma ympärillä toimii.

Niitä on aika vaikea kopioida mistään.

Jos joku joskus kirjoittaa esimerkiksi tilanteesta, jossa rivitalon seinän takana asuva kirkkoherra lähettää kirjeen ja pyytää miettimään vielä kerran kirkosta eroamista, niin siinä on aika vahva henkilökohtainen elementti mukana. Tai jos kirjoittaa matkasta Utrechtin keskustaan ja ihmettelee pyöräilykulttuuria, jossa liituraitapukuinen johtaja polkee töihin nahkasalkku tarakalla, niin sekin on enemmän matkamuisto kuin kirjallisuuslainaus.

Ehkä tässä on kyse jostain muusta.

Kun ihminen kirjoittaa pitkään, hänelle muodostuu oma tapa kirjoittaa. Oma rytmi, oma kieli ja oma tapa rakentaa ajatusta. Joku käyttää akateemista kieltä, joku kirjoittaa kuin virkamies ja joku kirjoittaa kuin puhuisi kahvipöydässä.

Minä kuulun siihen viimeiseen ryhmään.

Kirjoitan niin kuin puhun. Joskus suoraan, joskus vähän kiertäen, joskus huumorilla ja joskus vähän piikikkäästi. Tarkoitus ei ole esittää kirjailijaa vaan avata ajatuksia ja herättää keskustelua.

Blogikirjoittamisen idea on oikeastaan aika yksinkertainen. Kerrotaan havainto, kerrotaan tarina ja kysytään lopuksi miksi asiat ovat niin kuin ovat.

Jos joku kokee sen kopioinniksi, niin se on jo aika mielenkiintoinen ajatus.

Minulle kirjoittaminen on ollut tapa pysähtyä hetkeksi ajattelemaan asioita ääneen. Välillä teksti syntyy nopeasti, välillä sitä pyörittelee pidempään. Joskus teksti herättää keskustelua ja joskus se menee ohi hiljaisuudessa.

Se kuuluu asiaan.

Yhden asian voin kuitenkin luvata.

Jos joskus kopioin jotain, niin se on hyvä idea, jonka joku toinen on keksinyt ennen minua. Mutta omat kokemukset, omat havainnot ja omat ajatukset syntyvät edelleen ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Omassa päässä.

Ja jos joku haluaa väittää muuta, niin sekin on ihan sallittua. Se kuuluu samaan keskusteluun kuin nämä blogitekstitkin.

Kirjoitetaan, luetaan ja ollaan välillä eri mieltä. Se on paljon terveempi tapa kuin se, että kukaan ei sano mitään.

Jos joku edelleen epäilee kopiointia, niin asia on helppo ratkaista.

Lukekaa tekstit.

Jos niissä on virheitä, murretta ja välillä vähän liikaakin suoraa puhetta, niin ne ovat todennäköisesti minun kirjoittamiani.

Oulun Kärpät – paljon rahaa, vähän tulosta

Oulussa on totuttu siihen, että keväällä pelataan isoista asioista. Tänä ja viime keväänä hallin ovet menivät kiinni aivan liian aikaisin. Kun joukkue pelaa Liigan kolmanneksi suurimmalla budjetilla ja jää silti sivuun ratkaisukeväästä, kyse ei ole enää sattumasta. Se on merkki siitä, että rakenteessa on jotakin pielessä.

Jääkiekossa on yksi vanha totuus. Maalia kohti voi hyökätä kuinka paljon tahansa, mutta jos laukaukset eivät mene sisään, tulosta ei synny. Kärppien viimeiset kaksi kautta näyttävät juuri siltä. Liike on ollut kovaa, mutta suunta hajanaista.

Urheilujohdon linja – missä meni pieleen

Kärppien menestysvuosien aikana seura tunnettiin selkeästä urheilullisesta identiteetistä. Joukkue rakennettiin tiettyä pelitapaa varten. Pelaajat sopivat toistensa ympärille ja roolit olivat tarkkoja.

Viime vuosina suunta on muuttunut. Pelaajahankinnat ovat muistuttaneet enemmän palapeliä, jossa paloja kerätään eri pöydiltä ilman että kokonaiskuva on täysin valmis. Paperilla rosteri on näyttänyt hyvältä. Yksittäisiä taitavia pelaajia on ollut paljon, mutta kokonaisuus ei ole muodostanut selkeää rakennetta.

Monessa pelissä Kärpät on näyttänyt joukkueelta, jossa kaikki osaavat pelata, mutta kukaan ei johda peliä. Ykkössentteri, joka rytmittää hyökkäyksen. Puolustaja, joka rauhoittaa viisikon. Pelaaja, joka ottaa pukukopin haltuun vaikeina hetkinä. Näitä rooleja ei voi ostaa irrallisina palasina.

Kun urheilullinen linja vaihtelee, myös pelitapa alkaa elää. Silloin joukkue ei koskaan ehdi rakentaa selkeää identiteettiä.

Oulun pelaajapolun katkeaminen

Kärppien vahvin ase oli aikanaan oma pelaajatuotanto. Oulusta nousi jatkuvasti uusia pelaajia Liigaan ja siitä eteenpäin maailmalle.

Pukukopissa oli aina pelaajia, joille seura merkitsi enemmän kuin pelkkää sopimusta. He tiesivät mitä Kärppä-logo tarkoittaa ja mitä Oulussa odotetaan.

Kun oma pelaajapolku ohenee, myös identiteetti ohenee. Joukkue alkaa muistuttaa siirtomarkkinoilta koottua ryhmää. Pelaajat tulevat eri sarjoista ja eri kulttuureista. Osa on matkalla seuraavaan sopimukseen, osa hakemassa uutta alkua.

Tällainen ryhmä voi olla yksilöinä taitava, mutta yhteisen suunnan rakentaminen vie aikaa. Liigassa aikaa ei ole paljon.

Muukalaislegioona ilman yhteistä suuntaa

Kärpät ei ole ainoa seura, jossa ulkomaalaisia pelaajia on paljon. Se on osa modernia jääkiekkoa.

Ongelma syntyy silloin, kun joukkueen selkäranka ei ole riittävän vahva. Jos pukukopissa ei ole riittävästi pelaajia, jotka kantavat seuran kulttuuria, suunta alkaa hajota.

Silloin pelistä katoaa se kuuluisa yhteinen päämäärä. Viisikko liikkuu, mutta liike ei aina ole samaan suuntaan.

Miksi Tappara tekee saman rahalla enemmän

Tappara on viime vuosien Liigassa ollut se seura, joka tekee asioita järjestelmällisesti. Pelaajabudjetti ei ole valtavasti suurempi kuin monella kilpailijalla, mutta rakenne on selkeä.

Tapparassa joukkue rakennetaan pelitavan ympärille. Pelaajat valitaan rooleihin, ei pelkän tilaston perusteella. Jokaisella ketjulla on tehtävä. Jokaisella puolustajaparilla on tarkoitus.

Kun rakenne on kunnossa, yksittäiset pelaajat näyttävät paremmilta kuin ehkä ovatkaan. Se on hyvin rakennetun joukkueen merkki.

Kärppien kysymys tulevaisuudelle

Oulussa ei ole pulaa osaamisesta eikä jääkiekon kulttuurista. Kärpät on edelleen yksi suomalaisen jääkiekon suurista seuroista.

Siksi kysymys ei ole siitä, voiko Kärpät nousta takaisin. Kysymys on siitä, miten suunta käännetään.

Onko ratkaisu uusissa pelaajissa, vai siinä että seura palaa takaisin siihen identiteettiin, joka teki siitä aikanaan dynastian?

Jos suunta löytyy uudelleen, Oulussa pelataan taas keväällä pitkälle.

Jos ei löydy, reilun kolmen miljoonan budjetti on vain kallis tapa katsoa pudotuspelejä televisiosta.

Vihreäteräs Euroopan autoteollisuuden käyttöön. 

Jyrki Itkosen Face-päivityksen innoittamana.

Vihreä teräs – mitä se oikeasti tarkoittaa

Euroopan autoteollisuudelle on asetettu yhä tiukempia päästövaatimuksia. Keskustelu ei koske enää pelkästään autojen pakokaasuja, vaan myös sitä, miten autot valmistetaan. Yksi keskeinen kysymys on teräs. Auton rakenteesta noin tonni on terästä, ja teräksen valmistus kuuluu maailman suurimpiin yksittäisiin hiilidioksidin lähteisiin.

Siksi autoteollisuudelle esitetään yhä useammin vaatimuksia käyttää niin sanottua vihreää terästä.

Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta. Jos rautamalmi pelkistetään vedyn avulla hiilen sijaan ja teräs valmistetaan sähköuunissa, hiilidioksidipäästöt pienenevät merkittävästi. Kun tällaisesta teräksestä valmistetaan autoja, myös auton valmistuksen päästöt pienenevät.

Paperilla tämä näyttää suoraviivaiselta ratkaisulta.

Kun asiaa tarkastellaan lähempää, huomataan nopeasti että kyse ei ole yhdestä muutoksesta. Kyse on koko terästeollisuuden tuotantoketjun muuttamisesta. Teräksen valmistus ei ole yksi laite tai yksi prosessi. Se on kokonainen teollinen järjestelmä, jossa materiaali ja energia kiertävät useiden vaiheiden kautta.

Siksi vihreä teräs ei ole pelkkä uusi teknologia. Se on koko teollisen energiatalouden uudelleenjärjestely. 

Miten terästä tehdään tänään

Perinteinen terästehdas perustuu niin sanottuun integroituihin prosessiin. Rautamalmi pelkistetään masuunissa raudaksi. Pelkistyksessä käytetään koksia, joka toimii sekä polttoaineena että kemiallisena pelkistimenä.

Masuunista syntyy sulaa raakarautaa ja kuonaa.

Raakarauta siirtyy konvertteriin, jossa siitä valmistetaan terästä puhaltamalla sulaan metalliin happea. Happipuhallus poistaa hiiltä ja muita epäpuhtauksia.

Tämän jälkeen teräs valetaan aihioiksi ja siirtyy valssaamoihin, joissa siitä valmistetaan levyä, nauhaa tai muita tuotteita.

Prosessi on metallurgisesti hyvin tunnettu ja sitä on kehitetty yli sadan vuoden ajan. Samalla sen ympärille on syntynyt monimutkainen energiajärjestelmä.

---

Terästehdas tuottaa myös energiaa

Masuunissa syntyy masuunikaasua. Koksilaitoksessa syntyy koksikaasua ja konvertterissa niin sanottua LD-kaasua. Kun nämä kaasut puhdistetaan pölystä ja epäpuhtauksista, niitä voidaan käyttää voimalaitoksessa polttoaineena.

Niillä tuotetaan sähköä ja höyryä tehtaan omaan käyttöön.

Tämä tekee integroidusta terästehtaasta eräänlaisen energiakombinaatin. Prosessin sivutuotteena syntyvä energia kiertää takaisin tehtaan toimintaan.

Raahessa tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Tehdas tuottaa sivukaasuista sähköä, höyryä ja lämpöä. Voimalaitokselta lähtee kuumaa paineistettua syöttövettä prosesseihin. Valssaamon askelpalkki- ja läpityöntöuunien jäähdytyksessä käytetään noin 140-asteista painevettä, joka kiertää takaisin energiajärjestelmään.

Lisäksi osa lämmöstä hyödynnetään kaukolämpönä kaupungille.

Terästehdas ei siis ole vain metallurginen laitos. Se on samalla myös merkittävä energiantuottaja.

---

Romuteräs ja sähköuuni

Yksi tapa vähentää päästöjä on käyttää romuterästä. Romu voidaan sulattaa sähkökaariuuneissa ja siitä valmistetaan uusi terästuote.

Tämä on jo nykyisin suhteellisen vähäpäästöinen tuotantotapa.

Romussa on kuitenkin rajoituksia. Romuteräs on lähes aina sekoitus erilaisia teräksiä. Se voi sisältää esimerkiksi kuparia, kromia, nikkeliä tai molybdeenia. Näitä epäpuhtauksia ei ole helppo poistaa sulasta teräksestä.

Autoteollisuuden käyttämä teräs vaatii erittäin tarkkaa koostumuksen hallintaa. Siksi romua käytetään usein vain osittain. Lopullisen koostumuksen varmistamiseksi tarvitaan myös puhdasta metallista raaka-ainetta.

---

Rautasieni – vihreän teräksen väliportaaksi jäävä prosessi

Kun rautamalmi ei enää mene masuunin kautta, se täytyy pelkistää toisella tavalla ennen kuin siitä voidaan valmistaa terästä.

Tässä kohtaa prosessiin tulee mukaan rautasieni.

Rautasieni syntyy, kun rautamalmi pelkistetään kiinteässä tilassa ilman että se sulaa. Prosessia kutsutaan suorapelkistykseksi. Englanniksi sitä kutsutaan nimellä Direct Reduced Iron.

Tuloksena syntyy huokoinen metallinen rakenne, joka muistuttaa ulkonäöltään sientä.

Rautasieni ei vielä ole terästä. Se on välituote, joka syötetään sähkökaariuuniin romun kanssa.

---

Vedyn rooli

Perinteisessä suorapelkistyksessä pelkistyskaasuna käytetään maakaasua. Vihreän teräksen mallissa maakaasu korvataan vedyllä.

Vety reagoi rautamalmin kanssa ja muodostaa vettä hiilidioksidin sijaan.

Kemiallisesti tämä on tunnettu prosessi. Haaste on mittakaava.

Vety täytyy valmistaa elektrolyysillä, joka kuluttaa suuria määriä sähköä. Lisäksi pelkistysreaktorit toimivat korkeassa lämpötilassa, joten prosessi vaatii myös lämpöenergiaa.

---

Energiatalous muuttuu

Kun masuuniprosessi poistuu, katoaa samalla myös sen tuottama energia.

Masuunikaasu, koksikaasu ja konvertterikaasu eivät enää kierrä voimalaitokseen. Sähköä ja höyryä ei enää synny prosessin sivutuotteena.

Samaan aikaan uusi tuotantotapa lisää sähkön tarvetta.

Sähkökaariuuni käyttää sähköä teräksen sulattamiseen. Vedyn valmistus lisää sähkön tarvetta entisestään.

Näin syntyy kaksoisvaikutus.

Vanhan prosessin energiantuotanto katoaa, ja uusi prosessi lisää sähkön kulutusta.

---

Mitä vihreä teräs siis tarkoittaa

Vihreä teräs ei ole vain uusi metallurginen menetelmä.

Se on koko terästeollisuuden energiajärjestelmän muutos.

Kun vanha tuotantotapa poistuu, katoaa samalla suuri määrä teollista energiantuotantoa. Tilalle tulee prosessi, joka tarvitsee enemmän sähköä kuin koskaan aikaisemmin.

Siksi vihreän teräksen keskustelu ei ole pelkkää metallurgiaa. Se on myös keskustelua energiasta.

Ja juuri siinä kohtaa nousee esiin kysymys, joka ratkaisee koko muutoksen.

Mistä se sähkö tulee?

Lähteet ja lisälukemista

World Steel Association
Steel Statistical Yearbook ja terästeollisuuden tuotanto- ja energiadata.

International Energy Agency (IEA)
Iron and Steel Technology Roadmap – analyysi terästeollisuuden päästöistä ja tulevista teknologioista.

European Commission
EU Steel Strategy ja teollisuuden vähähiilisyysstrategiat.

HYBRIT Development AB
Hydrogen Breakthrough Ironmaking Technology – vetypelkistykseen perustuvan teräksen valmistus.

SSAB
Fossil-free steel ja SSAB:n Raahen ja Luulajan tuotantoteknologian esittelyt.

H2 Green Steel / Stegra
Bodenin vetypohjaisen terästehtaan tekniset kuvaukset.

Midrex Technologies
Direct Reduced Iron – rautasienen valmistusprosessi.

International Energy Agency
Hydrogen in Industry – vedyn käyttö raskaassa teollisuudessa.

Eurofer – European Steel Association
European Steel in Figures – Euroopan terästeollisuuden tilastot.

U.S. Department of Energy
Steel Manufacturing and Energy Use – teräksen valmistusmenetelmien energiantarve.

Metallurgical and Materials Transactions / ASM International
Metallurgian ja teräksen valmistuksen tekniset perusteokset.

SSAB Europe – Raahen terästehdas
Tuotantoprosessin ja energiajärjestelmien esittelyaineisto.

Geologian tutkimuskeskus (GTK)
Rautamalmi ja metallien tuotanto – raaka-aineketjut ja mineraalitalous.

VTT – Teknologian tutkimuskeskus
Vetytalous ja teollisuuden sähköistyminen Suomessa.

Motiva / Energiavirasto
Suomen teollisuuden energiankäyttö ja energiatehokkuus.

Suomen teräsyhdistys
Kotimaisen terästeollisuuden tekniset katsaukset.

 Raahen Seutu kirjoitti tänä aamuna 

Raahe on tehnyt itsestään kalliin- Teollisuustonttien hintataso on yli kaksikertainen lähikaupunkeihin verrattuna.

Yksi puhelu, yksi investointi, yksi kaupunki

Olen puhunut teollisuustonttien hinnasta syksystä 2021. Silloin sanoin, että Raahe ei voi hinnoitella itseään ulos kilpailusta. Sanoin myös, että meidän pitää rakentaa malli, jossa yrittäjä saa yhdellä puhelulla kaiken tarvitsemansa tiedon päätöksentekoa varten.

Yksi puhelu. Yksi vastuuhenkilö. Yksi selkeä polku.

Viisi vuotta on kulunut. Mitään rakenteellista muutosta ei ole tehty.

Nyt lehdessä todetaan, että tonttien hinnat ovat yli kaksinkertaiset lähikaupunkeihin verrattuna. Fakta on pöydässä. Samaan aikaan tontit eivät liiku. Silti keskustelu kääntyy siihen, ettei hinta ole ainoa ratkaiseva tekijä.

Ei olekaan. Mutta se on tekijä.

Mutta mitä tekee Kalajoki. 

Ottaa yrittäjän avosylin vastaan ja kun puhelu loppuu yrittäjällä on toimitilat tai nimellisellä korvauksella ostettu tontti. Ja niin yksi yrittäjä löysi jälleen paikan jossa hänen työtään arvostetaan.

Jos kaksi kuntaa ovat logistisesti mahdollisia vaihtoehtoja ja toisessa tontti maksaa viisi euroa neliöltä ja toisessa yksitoista, se näkyy laskelmassa. Yritykset eivät tee sijoittumispäätöksiä mielikuvalla vaan taulukolla.

Sama toimintakulttuuri näkyy Seminaarin alueessa.

Syksyllä 2021 esitin, että alueen kehittäminen voidaan rakentaa EU-hankerahoituksen varaan. Laadin myöhemmin hankesuunnitelman. Tein kustannusarvion. Rakensin rahoitusrakenteen. Toimitin asiapaperit eteenpäin. Vastaan tuli toteamus, että omarahoitusosuus on liian suuri.

Omarahoitusosuus ei ole yksi luku budjettirivillä. Se koostuu useista elementeistä. Se on vipu, jolla saadaan ulkopuolista rahaa liikkeelle. Kun kokonaisuus on kolmekymmentä miljoonaa euroa ja siitä merkittävä osa tulee EU-rahoituksena, kyse ei ole kulusta vaan pääoman rakentamisesta.

Kolmekymmentä miljoonaa euroa ei ole paperilla oleva numero. Se on työmaita, palkkoja, aliurakoita, suunnittelua, materiaaleja. Se on raahelaisia yrityksiä ja raahelaisia työntekijöitä. Meillä on kaupungissa rakennusyritys, joka on kunnostanut kirkon ja tekee parhaillaan Porvari- ja kauppakoulua. Osaamista on. Referenssit ovat kovia. Kokemus suojelukohteista on todistettu.

Silti hanke seisoo.

Kaupungin tehtävä ei ole varoa investointeja. Kaupungin tehtävä on rakentaa edellytykset niille. Tonttihinnoittelu, hankintamallit ja investointivalmistelu ovat samaa kokonaisuutta. Ne kertovat, halutaanko olla aktiivinen toimija vai odottaa, että joku muu ratkaisee.

Raahe ei voi nojata siihen ajatukseen, että joku päivä tulee iso hanke, joka pelastaa kaiken. Elinvoima syntyy rakenteesta, ei toiveesta ja puheesta, jota olemme kyllä kuulleet. 

Olen puhunut yhdestä puhelusta, kilpailukyvystä ja investointien vipuvaikutuksesta viisi vuotta. Nyt keskustelu on viimein julkista. Se on hyvä asia. Se tarkoittaa, että asia ei ole enää yhden valtuutetun huomio, vaan yhteinen kysymys.

Tämä ei ole henkilökohtainen kysymys. Tämä on suuntaa koskeva kysymys.

Halutaanko Raahe, joka hinnoittelee, varoo ja odottaa.

Vai Raahe, joka rakentaa, kokeilee ja ottaa hallitun riskin.

Minä tiedän kumman valitsen.

 Taas Raahen Seudun innoittamana

Vetyputki ennen vetyä – missä järjestyksessä tätä rakennetaan?

Raahen Seudun uutinen vetyputkesta tuo keskustelun ensimmäistä kertaa kunnolla maan pinnalle. Kyse ei ole enää strategiasta tai visioista, vaan maankäytöstä. Pohjois-Pohjanmaalla putkilinja koskee 3 300 maanomistajaa ja lopullisesti noin tuhatta suoraan. Rakentaminen toteutetaan lunastusmenettelyllä. Metsiin jää pysyvä puuton kaista. Peltojen alla kulkee putki, jonka päällä viljely saa jatkua, mutta jonka reunaehdot määritellään muualla.

Kyse on pysyvästä ratkaisusta.

Samalla on syytä tarkastella kokonaisuutta. Vetyverkkoa suunnitellaan tilanteessa, jossa vedyn teollinen tuotanto ei ole vielä käynnissä laajassa mittakaavassa. Suurimmat vetypohjaiset teollisuushankkeet ovat siirtyneet tai muuttuneet. Sähköntuotannon tase on ajoittain miinuksella, kantaverkon kapasiteetti on täynnä ja uusien suurten liityntöjen toteutus vie vuosia. Teolliset käyttökohteet ovat pääosin suunnitelmia.

Putki suunnitellaan ennen kuin varsinainen virta on olemassa.

Infrastruktuuri sitoo maankäyttöä vuosikymmeniksi. Lunastusmenettely tarkoittaa, että yksittäinen maanomistaja ei voi hanketta estää, vaan voi vaikuttaa lähinnä linjauksen yksityiskohtiin ja korvauksiin. Palautetta toivotaan nyt, mikä on oikea menettelytapa. Samalla on selvää, että mitä pidemmälle suunnittelu etenee, sitä vahvemmaksi hanke muuttuu.

Kysymys ei ole vedyn teknisestä mahdollisuudesta. Kysymys on järjestyksestä. Energian tuotanto, siirtokapasiteetti, teolliset käyttökohteet ja markkina muodostavat kokonaisuuden. Kun nämä ovat selkeitä, infrastruktuuri palvelee tarkoitustaan. Kun ne ovat keskeneräisiä, infrastruktuuri perustuu oletuksiin.

Vedyn tuotanto vaatii suuria määriä tasaista sähköä. Raaka-aineketjut ovat rakentumassa. Euroopan terästeollisuudessa investointisuunnitelmat elävät. Samaan aikaan maankäyttöön liittyvät päätökset etenevät pysyvinä ja nopeampina kuin itse tuotantoketju.

Tässä tilanteessa on perusteltua pohtia, missä järjestyksessä ratkaisut tulisi tehdä.

Maankäyttöä koskevat ratkaisut koskettavat omaisuutta ja elinkeinoja. Valtakunnallinen runkoputki ei ole yksittäinen rakennushanke, vaan rakenteellinen muutos. Siksi hankkeen perusedellytysten tulisi olla mahdollisimman selkeitä ennen kuin lunastuksiin mennään.

Vetyverkko voi tulevaisuudessa olla osa teollista järjestelmää. Tällä hetkellä sen käyttötarve, aikataulu ja taloudellinen perusta ovat vielä muotoutumassa.

Järjestys ratkaisee. Vahva perusta kantaa. Oletus ei kanna samalla tavalla.

Nyt olisi hyvä hetki käydä tämä keskustelu avoimesti.

Vetytavoitteet numeroina – mitä 3 miljoonaa tonnia tarkoittaa käytännössä?

Vetytalouskeskustelussa puhutaan usein mahdollisuudesta tuottaa jopa 3 miljoonaa tonnia puhdasta vetyä vuodessa 2030-luvun puoliväliin mennessä. Luku kuulostaa suurelta. Mittakaava hahmottuu, kun se muutetaan sähköksi.

Yhden vetykilogramman tuottamiseen elektrolyysillä tarvitaan noin 55 kilowattituntia sähköä. Kolme miljardia kilogrammaa tarkoittaa noin 165 miljardia kilowattituntia vuodessa.

Suomen nykyinen sähkönkulutus on noin 85–90 miljardia kilowattituntia vuodessa. Pelkkä 3 miljoonan tonnin vetytuotanto vastaisi lähes kaksinkertaista määrää nykykulutukseen verrattuna.

165 miljardia kilowattituntia vuodessa tarkoittaa keskimäärin noin 18,8 miljoonaa kilowattia jokaisena vuoden tuntina. Tämä ei ole hetkellinen huippu, vaan jatkuva keskimääräinen taso.

Jos sähkö tuotettaisiin tuulivoimalla 35 prosentin kapasiteettikertoimella, asennettua tuulivoimatehoa tarvittaisiin noin 54 miljoonaa kilowattia. Jos yhden voimalan teho olisi 5 000 kilowattia, voimaloita tarvittaisiin noin 11 000 kappaletta.

Kymmenen vuoden aikataululla tämä tarkoittaisi noin 1 100 voimalaa vuodessa. Keskimäärin noin kolme 5 000 kilowatin voimalaa joka päivä seuraavan vuosikymmenen ajan.

Laskelma kuvaa ainoastaan vetytavoitteen vaatimaa lisäsähköä. Se ei sisällä muuta kulutuksen kasvua, teollisuuden sähköistymistä tai liikenteen sähkönkäytön lisääntymistä.

Voimaloiden koko voi kasvaa ja tuotantomuotoja voi olla useita. Yksittäiset luvut muuttuvat, mutta mittakaava säilyy. Puhutaan kymmenistä miljoonista kilowateista uutta tuotantokapasiteettia sekä vastaavasta siirtokapasiteetista.

Vety voi olla osa tulevaisuuden energiajärjestelmää. Mittakaava ja aikataulu ovat kuitenkin ratkaisevia. Tavoitteiden tulee olla suhteessa siihen, kuinka nopeasti tuotanto, verkot, luvitus ja rahoitus voivat edetä.

Numerot auttavat hahmottamaan kokonaisuuden.

Lähteet ja laskentaperusteet

Suomen vetytavoitteet:
Valtioneuvoston periaatepäätös Suomen vetytalouden edistämisestä (2023). Tavoitteena vähintään 10 % EU:n puhtaasta vedystä vuoteen 2030 mennessä.
Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), Suomen vetytalouslinjaukset ja kansallinen vetymarkkinalain valmistelu.

EU:n vedyn tuotantotavoite:
REPowerEU-suunnitelma, Euroopan komissio (2022). Tavoite 10 miljoonaa tonnia uusiutuvaa vetyä EU:ssa vuoteen 2030 mennessä.

Vedyn sähkönkulutus:
Elektrolyysin energiantarve noin 50–60 kWh per kilogramma vetyä. Laskelmissa käytetty 55 kWh/kg.
Lähteet: International Energy Agency (IEA), Hydrogen Production and Infrastructure -raportit; Fraunhofer ISE; alan tekniset julkaisut.

Suomen sähkönkulutus:
Energiateollisuus ry ja Fingrid Oyj, Suomen vuosittainen sähkönkulutus noin 85–90 TWh (miljardia kWh).

Tuulivoiman kapasiteettikerroin:
Suomen maatuulivoiman kapasiteettikerroin keskimäärin noin 30–40 %.
Lähteet: Suomen Tuulivoimayhdistys, Fingrid, Energiateollisuus ry.

Laskentaperiaate:
3 miljoonaa tonnia vetyä = 3 000 000 000 kg
3 000 000 000 kg × 55 kWh/kg = 165 000 000 000 kWh (165 TWh)
165 TWh / 8 760 h ≈ 18,8 miljoonaa kW jatkuvaa tehoa
18,8 miljoonaa kW / 0,35 ≈ 54 miljoonaa kW asennettua tuulivoimaa
54 000 000 kW / 5 000 kW per voimala ≈ 11 000 voimalaa

 

Suomessa on halpaa sähköä? Sen vuoksi tänne kannattaa investoida?

Viime aikoina olen kuullut useamman kerran lauseen: Suomessa on halpa sähkö.

Siitä puhutaan valtiotasolla.

Siitä puhutaan kunnissa. 

Siitä puhutaan aluekehityksessä.

En ole lähtenyt korjaamaan ketään, enkä mitään. Olen kuunnellut ja hämmästellyt. 

Mutta olen miettinyt, mitä oikeastaan tarkoitamme, kun puhumme halvasta sähköstä.

Onko sähkö halpaa silloin, kun tuulee paljon ja yksittäinen tuntihinta on alhainen?
Onko se halpaa, jos keskiarvo näyttää hyvältä paperilla?
Vai onko sähkö halpaa vasta silloin, kun teollisuus pystyy toimimaan ilman, että tuotantoa joudutaan sopeuttamaan hinnan vuoksi?

Sähköjärjestelmä ei ole keskiarvo. 

Talvipakkasella, tyynenä päivänä, mitataan järjestelmän todellinen kantokyky. Silloin ei auta, että kesällä oli halpaa. Silloin ratkaisee, paljonko varmaa tehoa on käytettävissä ja kuinka paljon 400 kV runkoverkko pystyy siirtämään.

Jos tuotantoa joudutaan ajamaan alas korkean hinnan vuoksi tai jos investointipäätöksiä tehdään epävarmuudessa, voidaan kysyä, onko sähkö aidosti kilpailukykyistä.

Halpa sähkö ei ole vain energiamäärä.
Se on vakautta.
Se on ennustettavuutta.
Se on toimitusvarmuutta.
Se on kohtuullinen kokonaiskustannus, ei vain yksittäinen tuntihinta.

Minua ei huolestuta se, että käytämme uusiutuvia.
Minua huolestuttaa se, että käytämme käsitteitä kevyesti.

Energia ei ole mielikuvapeliä. Se on fyysinen järjestelmä, jossa tuotanto, siirto ja kulutus on tasapainotettava joka sekunti.

Jos haluamme puhua halvasta sähköstä, puhutaan silloin myös:

– huipputehon riittävyydestä
– 400 kV runkoverkon kapasiteetista
– hintavaihtelun vaikutuksesta teollisuuteen
– järjestelmän kokonaiskustannuksesta

Muuten sana “halpa” jää puolikkaaksi.

En ole vielä korjannut ketään. Ehkä ei ole ollut oikea hetki?

Mutta keskustelu kaipaa tarkkuutta. Näin suurissa asioissa epätarkkuus ei ole viestintää – se on riski.

Koska isojen asioiden kohdalla epätarkkuus maksaa.

Nyt onkin mennyt pieni hetki, että uusia kirjoituksia ei ole syntynyt. Mutta nyt on vahva viesti poliittiseen päätöksen tekoon, missä oikeasti olemme menossa. 

Energian hinta ratkaisee – aikaikkuna sulkeutuu

Eurooppa on valinnut linjan, jossa ilmastopolitiikka, teollisuuspolitiikka ja energiapolitiikka on sidottu yhteen. Ajatus on rakentaa uusi, vähähiilinen teollinen perusta ja samalla luoda kilpailuetua tulevaisuuden markkinoille.

Ongelma ei ole tavoite. Ongelma on aikataulu.

Poliittinen keskustelu pyörii 2030–2035 tavoitteissa. Teollisuuden investointipäätökset tehdään nyt. Ja juuri tässä kohtaa aikaikkuna on ratkaiseva.

On toki mahdollista siirtää aikaikkunaa eteenpäin. Voimme todeta, että todellinen murros tapahtuu vasta 2040–2050-luvuilla, kun teknologia kypsyy, sähköntuotanto laajenee ja kustannukset laskevat. Se on täysin mahdollinen polku. Mutta silloin on myös sanottava rehellisesti, että nykyiset 2030-tavoitteet eivät ole teollista realismia vaan poliittista aikataulua. Energiainfrastruktuuri ei muutu vuosikymmenessä radikaalisti ilman valtavia kustannuksia. Jos murros on 2040–2050-luvun asia, sitä ei voi väkisin puristaa 2020-luvun loppuun velkarahalla ja toiveajattelulla.

Koko teollinen murros riippuu sähköntuotannon kehittymisestä. Ilman rakenteellisesti edullista, vakaata ja riittävää sähköä ei synny kilpailukykyistä vihreää teollisuutta. Ei vihreää terästä. Ei vetytaloutta. Ei sähköistyvää raskasta teollisuutta.

Kolmen–viiden vuoden sisällä energian hinta ei romahda. Uutta ydinvoimaa ei ehditä rakentaa. Sähköverkot eivät vahvistu itsestään. Varastointiratkaisut eivät skaalaudu halvoiksi massatuotteiksi. Halpaa sähköä ei synny poliittisella julistuksella.

Jos energian hinta ei laske nopeasti, vihreän teräksen ja vetytalouden kustannusrakenne pysyy korkeana. Ja silloin kilpailu ratkaistaan hinnalla.

Sähköautoissa tämä nähtiin jo. Eurooppa säänteli, Kiina skaalasi tuotannon. Nyt eurooppalaiset valmistajat puolustavat asemiaan hintakilpailussa – onnistumatta. Markkina ei odottanut eurooppalaista sääntelyaikataulua. Se valitsi hinnan.

Teräksessä tilanne voi olla vielä kovempi. Teräs ei ole brändituote vaan globaali bulkkihyödyke. Jos Kiina ja Intia tuottavat halvemmalla, markkina ei maksa lisähintaa eurooppalaisesta mallista ilman pakkoa.

Vedyn kohdalla riskitaso kasvaa entisestään. Vedyn tuotanto on puhtaasti sähkön hinnasta riippuvaista. Jos sähkö on kallista ja järjestelmä epävakaa, koko vetytalous rakentuu heikolle pohjalle.

Aikaikkuna on tässä ratkaiseva. Jos energian hinta ei laske nopeasti, investoinnit lykkääntyvät. Jos investoinnit lykkääntyvät, tavoitteet siirtyvät. Jos tavoitteet siirtyvät, poliittinen uskottavuus murenee.

Eurooppa tuottaa noin 7–8 prosenttia maailman päästöistä. Yksipuolinen kustannusten nosto ei muuta globaalia päästökehitystä ratkaisevasti, jos muu maailma jatkaa eri linjalla. Se voi kuitenkin muuttaa meidän teollista asemaamme nopeasti.

Energiariippuvuudesta irtautuminen on järkevä tavoite. Mutta sen on tapahduttava taloudellisesti kestävällä tavalla. Velkarahalla rakennettu visio ei muutu kilpailueduksi, jos sähkö pysyy kalliina.

Yksi asia on varma: energian hinta ratkaisee. Se ratkaisee teräksen hinnan. Se ratkaisee vetytuotannon kannattavuuden. Se ratkaisee pysyykö raskas teollisuus Euroopassa vai siirtyykö se sinne, missä energia on halvempaa.

Politiikka voi asettaa tavoitteita. Sähkön hinta päättää, toteutuvatko ne.