Kun metsäteollisuutta kuristetaan, kuristetaan koko Suomea – talousluvut eivät valehtele

Kun luonto- ja ilmastopaneelit vaativat hakkuiden rajoittamista, ne eivät puhu vain metsistä. Ne puhuvat suoraan Suomen talouden alasajosta.

Suomi on jo menettänyt valtavan osan puunjalostusteollisuudestaan. Paperikoneita on pysäytetty, sellutehtaita suljettu, kartonki- ja vanerituotantoa siirretty muualle. Stora Enso, UPM ja Metsä Group investoivat tänä päivänä kasvunsa Ruotsiin, Baltiaan ja Keski-Eurooppaan. Ruotsissa ajetaan uusia kartonkikoneita, rakennetaan biotuotetehtaita ja kasvatetaan jalostusarvoa. Suomessa puhutaan rajoituksista, kielloista ja nielulaskelmista.

Suomessa metsäteollisuus tuottaa yhä noin 12 miljardin euron vientitulot vuodessa ja työllistää suoraan ja epäsuorasti yli 150 000 ihmistä. Se on yksi harvoista aloista, joilla on oikeasti positiivinen vaihtotase, vahva jalostusketju ja koko maan kattava aluetaloudellinen merkitys. Ruotsissa vastaava sektori tuo jo lähes 18 miljardin euron vientitulot ja investoinnit kasvavat. Meillä investoinnit perutaan.

Ja samaan aikaan ilmastopaneelit esittävät, että tästä kaikesta pitäisi leikata vielä useita miljoonia kuutiometrejä puunkäyttöä.

Se tarkoittaa käytännössä:
vähemmän hakkuuta
vähemmän kuljetuksia
vähemmän sahatavaraa
vähemmän sellua
vähemmän kartonkia
vähemmän vientiä
vähemmän työpaikkoja
vähemmän verotuloja
vähemmän hyvinvointivaltion rahoitusta

Kansantalous natisee jo nyt liitoksistaan. Teollisuuden investoinnit ovat historiallisen matalalla, vaihtotase heikko, velka kasvaa, korkomenot syövät budjettia ja kilpailukyky rapautuu. Suomi menettää asemaansa teknologiateollisuudessa, energiassa, kaivoksissa, kemianteollisuudessa – ja nyt halutaan vielä kuristaa metsäteollisuus, joka on ainoa todella kotimainen, uusiutuva ja koko maan elinvoimaa ylläpitävä teollinen selkäranka.

Tulevaisuuden kuva on kylmäävä, jos tämä linja jatkuu.

Meistä tehdään raaka-ainemaa ilman jalostusta. Puut jätetään seisomaan, mutta tehtaat seisovat vielä varmemmin. Jalostusarvo syntyy Ruotsissa, Saksassa ja Aasiassa. Työpaikat syntyvät sinne. Verotulot syntyvät sinne. Huoltovarmuus murenee täällä.

Ja kaiken tämän perusteluna on laskennallinen hiilinielu, jonka mallintaa Brysselin virkamies Excelissä, mutta jonka laskua maksaa suomalainen duunari, metsänomistaja ja veronmaksaja.

Jos metsätaloutta ja puunjalostusta aletaan rajoittaa ideologisilla malleilla, seuraukset eivät jää teoreettisiksi. Ne näkyvät suoraan tehtaiden sulkemisina, investointien karkaamisena, työpaikkojen katoamisena ja veropohjan rapautumisena. Samaan aikaan velkaantunut valtio yrittää rahoittaa hyvinvointipalvelujaan yhä pienemmällä teollisella perustalla.

Kun kansantalous jo nyt horjuu, vaihtotase on heikko ja teollisuuden kilpailukyky murenee, ei ole varaa romuttaa yhtä harvoista aloista, joka vielä tuottaa, työllistää ja tuo valuuttaa maahan. Metsäteollisuuden alasajo ei ole ympäristöteko, vaan talouspoliittinen virhe, jonka lasku tulee koko Suomelle – ja se maksetaan työpaikoilla, aluetaloudella ja huoltovarmuudella.

 Huolen aikakausi – miten ennusteista tuli totuuksia ja lapsista niiden kantajia

Elämme aikaa, jossa tulevaisuudesta puhutaan enemmän kuin nykyhetkestä ja huolesta enemmän kuin havainnoista. Sää, ilmasto, yhteiskunta ja jopa arkiset ilmiöt esitetään jatkuvasti käännekohtina, varoituksina ja uhkakuvina. Tämä ei ole sattumaa eikä yksittäisten toimittajien tai tutkijoiden ylilyöntiä, vaan rakenteellinen ilmiö, jossa tiede, media ja politiikka ovat ajautuneet samaan kehään.

Tiede ei mittaa tulevaisuutta. Se mallintaa sitä. Malli on aina laskennallinen rakennelma, joka toimii vain niin kauan kuin sen lähtöoletukset pitävät. Kun oletuksia muutetaan, muuttuu myös lopputulos. Tämä on jokaiselle tutkijalle itsestään selvää. Ongelma syntyy vasta siinä vaiheessa, kun tämä malli irrotetaan epävarmuuksistaan ja esitellään yleisölle ennusteena, vieläpä sellaisena, johon liitetään huoli ja moraalinen paino.

Median rooli tässä on ratkaiseva. Suomessa erityisesti Yle ja MTV ovat nousseet asemaan, jossa ne eivät enää vain välitä tietoa, vaan määrittelevät sen, miltä todellisuus näyttää. Kun oikeaa uutista ei ole, sellainen rakennetaan. Jos sää on tavanomainen, kutsutaan asiantuntija kertomaan, miksi se ei oikeasti ole tavanomainen. Jos ilmiö ei herätä huomiota, sille annetaan merkitys mallin kautta.

Asiantuntijasta on tullut huolen kertoja. Hän ei raportoi havaintoja, vaan tulkitsee skenaarioita. Usein juuri hän on ollut mukana rakentamassa niitä malleja ja oletuksia, joista huoli syntyy. Tämä yhteys jää yleisölle kertomatta. Katsojalle syntyy mielikuva ulkopuolisesta totuudesta, vaikka todellisuudessa kyse on itseään vahvistavasta kehästä, jossa sama ääni ennustaa, tulkitsee ja varoittaa.

Tämä järjestelmä toimii aikuisille vielä jollain tasolla, koska aikuisilla on vertailukohtia. He muistavat aiemmat uhkakuvat, aiemmat “ratkaisevat vuodet” ja ne lukemattomat ennusteet, jotka eivät koskaan toteutuneet. He muistavat, että elämä jatkui, vaikka maailma ei kaatunutkaan. Siksi kansan parissa tälle ilmiölle usein naureskellaan. Ei välinpitämättömyydestä, vaan kokemuksesta.

Lapsilla ja nuorilla tätä mahdollisuutta ei ole. Heillä ei ole kompetenssia suhteuttaa kuulemaansa mihinkään, koska he ovat eläneet niin lyhyen ajan. He ovat kasvaneet koko elämänsä näiden uhkakuvien alla. Heille jatkuva kriisipuhe ei ole poikkeus, vaan normaali tapa kuvata maailmaa. Kun jokainen vuosi esitetään käännekohtana ja jokainen ilmiö merkkinä pahenevasta kehityksestä, siitä muodostuu todellisuuden perusasetus.

Tässä kohtaa vastuu muuttuu raskaaksi. Kun media ja asiantuntijat puhuvat lapsille ja nuorille, he eivät puhu yleisölle, jolla on kyky arvioida kuulemaansa kriittisesti. He puhuvat ihmisille, joilla ei ole kokemuspohjaa, johon peilata väitteitä. Silti sävy on usein yhtä vakava tai jopa dramaattisempi kuin aikuisille. Pelottelu naamioidaan välittämiseksi ja ahdistus vastuullisuudeksi.

Tämä ei opeta kriittistä ajattelua eikä suhteuttamista. Se opettaa pelkäämään. Ja kun pelko istutetaan varhaisessa vaiheessa, siitä tulee osa identiteettiä. Maailma näyttäytyy lähtökohtaisesti vaarallisena paikkana, jossa yksilö on aina myöhässä ja aina syyllinen ilmiöistä, joihin hän ei voi vaikuttaa. Ei ole ihme, että nuorten ahdistus lisääntyy ja tulevaisuudenusko heikkenee, kun heille ei ole koskaan näytetty maailmaa ilman jatkuvaa kriisikehystä.

Ongelma ei ole tiede itsessään. Ongelma on se, että tieteestä on tullut väline huolen tuottamiseen. Kun huolesta tehdään asiantuntijuuden mitta, epävarmuus katoaa ja tilalle tulee varmuuden näköinen pelko. Media vahvistaa tätä, koska huoli myy ja epävarmuus ei. Näin syntyy tilanne, jossa mallinnuksesta tulee todellisuus ja todellisuudesta poikkeaminen koetaan vastuuttomuutena.

Jos tiedonvälityksen tehtävä on lisätä ymmärrystä, nykyinen suunta tekee päinvastaista. Se ei rakenna luottamusta, vaan kuluttaa sitä. Se ei kasvata valveutuneita kansalaisia, vaan väsyneitä ja epäluuloisia ihmisiä. Erityisesti lapsille ja nuorille tämä on kohtuuton taakka.

Ehkä juuri siksi ihmiset alkavat nauraa. Ei ilkeydestä, vaan vaistosta. Arki kertoo heille jotakin muuta kuin ruutu. Ja lopulta todellisuus voittaa aina mallin. Kysymys kuuluu, kuinka monta sukupolvea ehditään pelotella ennen kuin tämä ymmärretään myös niissä pöydissä, joissa uutiset ja asiantuntijat valitaan.

 

Ilmasto ei ole koskaan ollut vakaa – ja juuri se unohdetaan

Uusi Nature Geoscience -julkaisussa ilmestynyt tutkimus osoittaa, että osa Grönlannin jääpeitteestä oli sulanut holoseenin lämpimimmän jakson aikana noin 6 000–8 000 vuotta sitten. Prudhoe Domen alue oli tuolloin jäästä vapaa, vaikka ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli selvästi nykyistä alhaisempi. Jäätikön alta löytynyt sedimentti oli ollut kosketuksissa auringonvalon kanssa aikana, jolloin teollista yhteiskuntaa ei ollut olemassa. Kyse ei ole tulkinnasta tai mielipiteestä, vaan ajoituksiin ja mittauksiin perustuvasta havainnosta.

Tutkimus on tieteellisesti merkittävä, mutta vielä olennaisempaa on se, miten tällaisia tuloksia käsitellään julkisessa keskustelussa ja erityisesti se, mitä niissä jätetään sanomatta. Ilmastotutkimusten loppuraporteissa ja niitä seuraavissa yhteenvedoissa sivuutetaan järjestelmällisesti perusasia: luonto, ilmasto ja koko maapallo eivät ole koskaan olleet stabiilissa olotilassa.

Mantereet liikkuvat jatkuvasti ja muokkaavat valtamerien yhteyksiä. Kun merivirrat muuttuvat, muuttuu tapa, jolla lämpö jakautuu maapallolla. Tällä on suora vaikutus ilmastovyöhykkeisiin, sademääriin, jäätiköiden sijaintiin ja ekosysteemeihin. Tämä ei ole poikkeus tai häiriötila, vaan normaali olotila maapallon historiassa. Tämän lisäksi ilmastoon vaikuttavat jatkuvasti maapallon kiertoradan ja akselikallistuman muutokset, auringon säteilyvaihtelut, tulivuoritoiminta, ilmakehän koostumuksen luonnollinen vaihtelu sekä merten ja biosfäärin monimutkainen vuorovaikutus. Mikään näistä tekijöistä ei ole koskaan ollut paikallaan, eikä niiden yhteisvaikutus ole yksinkertainen tai lineaarinen.

Tästä huolimatta ilmastokeskustelu rakentuu usein oletukselle, että ilmasto olisi ollut jossain historiallisessa tasapainotilassa, josta nyt on äkillisesti poikettu. Tämä oletus ei kestä tarkastelua. Ilmaston jatkuva muutos on sääntö, ei poikkeus. Kun tämä lähtökohta sivuutetaan, syntyy kertomus, jossa jokainen muutos tulkitaan kriisiksi ja jokainen poikkeama merkiksi romahduksesta, vaikka vastaavia tai suurempia muutoksia on tapahtunut aiemminkin ilman ihmistä.

Grönlantia koskeva tutkimus osoittaa, että jäätikkö on reagoinut luonnollisiin lämpöjaksoihin aiemminkin ja vetäytynyt paikallisesti merkittävästi aikana, jolloin ilmakehän hiilidioksidipitoisuudet olivat alhaisia. Tutkimus ei väitä, että nykyinen ilmastonmuutos olisi kokonaan luonnollinen ilmiö, eikä se osoita, että koko Grönlanti olisi ollut jäätön. Se ei myöskään väitä, että nykytilanne olisi suora toisto holoseenin lämpimästä jaksosta. Mutta se murtaa yksinkertaistetun mielikuvan ilmastojärjestelmästä jäykkänä ja lähes muuttumattomana kokonaisuutena, jota ihminen olisi nyt ensimmäistä kertaa horjuttamassa.

Ilmastojärjestelmä on aina ollut dynaaminen ja herkkä useille samanaikaisille tekijöille. Sama ilmiö, lämpeneminen tai jäähtyminen, voi eri aikoina syntyä eri syistä. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan ilmastohistorian perusoppi. Ongelma ei ole yksittäinen tutkimus eikä edes ilmastotiede, vaan se tapa, jolla tutkimustulokset irrotetaan kokonaisuudesta ja alistetaan valmiiksi päätettyyn poliittiseen kehykseen.

Kun ilmaston pitkä historia, luonnollinen vaihtelu ja mittakaavat jätetään käsittelemättä, jäljelle jää pelkistetty kriisikertomus. Se ei lisää ymmärrystä eikä johda kestäviin ratkaisuihin. Ilmaston historia ei tue hysteriaa. Se tukee realismia, mittakaavaa ja malttia.

---

Lähteet

1. Nature Geoscience (2025)
   Deglaciation of the Prudhoe Dome in northwestern Greenland in response to Holocene warming
   https://www.nature.com/articles/s41561-025-01889-9

2. Nature Asia – tutkimustiedote
   https://www.natureasia.com/en/info/press-releases/detail/9195

3. IPCC AR6, Working Group I – paleoklimatologia ja holoseeni
   https://www.ipcc.ch/report/ar6/wg1/

4. NOAA Paleoclimatology
   https://www.ncei.noaa.gov/products/paleoclimatology

 Kun hallinto menettää todellisuudentajunsa, kylät maksavat hinnan

Savolaisen kyläkaupan kaatuminen EU:n kaasuasetuksen alle ei ole yksittäinen tapaus eikä vahinko. Se on oire paljon syvemmästä ongelmasta, jossa päätöksenteko on irronnut tekniikan todellisuudesta, paikallisista olosuhteista ja vastuullisesta hallinnosta. Täysin toimivaa tekniikkaa ollaan pakottamassa romuksi perusteella, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua, ja kun seuraukset iskevät suoraan ihmisten arkeen, ratkaisu ei ole ongelman korjaaminen vaan rahan jakaminen.

Kylmälaitteet eivät aiheuta päästöjä käytössä. Ne eivät polta mitään, eivät savua eivätkä tuota kemiallisia reaktioita, joista syntyisi päästöjä. Kyse on suljetuista järjestelmistä, jotka toimivat sähköllä ja ovat olleet käytössä vuosikymmeniä. Nyt koko laitekanta asetetaan kyseenalaiseksi siksi, että jos joskus, jossakin poikkeustilanteessa, väärän huollon tai elinkaaren lopussa, kylmäainetta voisi teoriassa päästä ilmaan. Tämä on jossittelua. Jos tällä logiikalla johdetaan yhteiskuntaa, mikään tekniikka ei ole sallittua.

Insinööritiede perustuu riskien hallintaan, ei niiden kuvitteluun. Vuodot, huollot ja käytöstä poistot ovat olleet hallittavissa ilman pakollista romutusta. Silti nyt on valittu tie, jossa toimiva tekniikka ajetaan alas varmuuden vuoksi, ja kustannukset sysätään pienyrittäjälle, jolla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä niistä.

Kun kyläkaupan vuosikate mitataan tuhansissa euroissa ja pakollinen investointi sadoissa tuhansissa, lopputulos on ennalta tiedossa. Kauppa sulkee ovensa. Kun kauppa katoaa, katoaa samalla viimeinen palvelu. Pankki on jo viety, sote on keskitetty, posti harventunut. Kyläkauppa on monelle ikäihmiselle ainoa paikka, josta saa ruokaa, lääkkeitä ja arjen kontaktin. Sen sulkeminen ei ole ilmastopolitiikkaa, vaan sosiaalinen ja huoltovarmuuteen liittyvä päätös, joka tehdään ilman että sitä myönnetään.

Paljastavinta koko asiassa ei kuitenkaan ole itse EU-sääntely, vaan se, miten Suomessa siihen suhtaudutaan. Asetusta ei vastusteta, sitä ei kyseenalaisteta eikä sen vaikutuksia yritetä aidosti korjata. Se otetaan tyynesti vastaan kuin luonnonvoima. Sitten ministeri lupaa kohteliaasti lisää tukea. Veronmaksajien rahaa. Asia kuitataan sillä.

Tämä on hallinnon vääristymä. Ongelmiin ei enää puututa niiden syntyyn, vaan seurauksiin. Ensin hyväksytään sääntely, joka tiedetään ongelmalliseksi tietyissä olosuhteissa, ja sen jälkeen rakennetaan tukijärjestelmä paikkaamaan vahinkoa. Julkinen valta aiheuttaa ongelman ja tarjoaa ratkaisuksi rahaa, jonka se on ensin kerännyt veronmaksajilta. Vastuu katoaa, kustannus jää.

Kukaan ei kysy, miksi kyläkaupat eivät ole saaneet poikkeuksia tai pidempiä siirtymäaikoja. Kukaan ei kysy, miksi kansallinen soveltaminen ei huomioi harvaan asuttua maata. Kukaan ei vaadi, että ongelman aiheuttajaan, eli ylimitoitettuun ja todellisuudesta irtautuneeseen sääntelyyn, puututtaisiin. Sen sijaan keskustellaan siitä, riittääkö tukisummaa. Se on väärä keskustelu.

Näin syntyy malli, jossa virheistä tehdään budjettimomentteja. Sääntely kiristyy, tukia lisätään, veroja kerätään ja todellinen toiminta vähenee. Kukaan ei kanna vastuuta kokonaisuudesta, koska huomio siirtyy aina rahaan. Tämä ei ole kestävää hallintoa. Tämä on järjestelmä, jossa ongelmien korjaaminen on korvattu niiden normalisoinnilla.

Ilmastotavoitteet eivät ole ongelma. Tekniikan kehitys ei ole ongelma. Ongelma on päätöksenteko, joka ei tunne mittasuhteita eikä paikallista todellisuutta. Kun toimivaa tekniikkaa romutetaan teoreettisten riskien vuoksi ja seuraukset paikataan veronmaksajien rahalla, kyse ei ole ympäristöpolitiikasta vaan hallinnollisesta todellisuudesta irtautumisesta.

Jos tätä ajattelutapaa ei katkaista, kyläkauppojen kohtalo ei jää yksittäiseksi ilmiöksi. Sama malli leviää kaikkialle. Ensin säädetään, sitten maksetaan, lopulta ihmetellään miksi mitään ei enää ole jäljellä. Silloin emme enää päätä itse. Me vain maksamme.

 Jatko-osa vuoden ensimmäiseen.

Kansantalouden hinta näkyy kunnissa – eikä sitä paikata verottamalla

Kun energiapolitiikan vaikutuksia tarkastellaan käytännön tasolla, ne konkretisoituvat ensimmäisenä kuntataloudessa. Suomessa on useita teollisuuskaupunkeja, joiden elinvoima nojaa raskaaseen teollisuuteen, energiaintensiiviseen tuotantoon ja niiden ympärille rakentuneeseen palvelu- ja alihankintaverkostoon. Raahe on tästä hyvä ja rehellinen esimerkki, ei poikkeus.

Kun teollisuuden kannattavuus heikkenee, vaikutus ei näy vain yritysten tuloksessa. Se näkyy nopeasti yhteisöverokertymässä, joka on monille teollisuuskunnille keskeinen tulonlähde. Yhteisövero on luonteeltaan herkkä: se romahtaa nopeasti, kun tulos heikkenee, mutta palautuu hitaasti, jos palautuu lainkaan. Tällaista vajetta ei paikata kunnallisveron tai kiinteistöveron korotuksilla ilman, että samalla heikennetään alueen vetovoimaa, ostovoimaa ja investointihalukkuutta entisestään.

Raahen kaltaisessa kaupungissa tämä ketju on selvä. Kun suurteollisuuden sähkö- ja energiakustannukset nousevat ja ennustettavuus heikkenee, investointeja siirretään, tuotantoa ajetaan alas tai huoltotöitä pidennetään. Tämä tarkoittaa vähemmän työtä alihankkijoille, vähemmän palkkatuloja ja lopulta vähemmän verotuloja kunnalle. Samalla kun tulot vähenevät, menot eivät katoa mihinkään. Päinvastoin, sosiaali- ja työllisyysmenot kasvavat juuri silloin, kun taloudellinen liikkumavara kapenee.

Tässä kohtaa energiapolitiikka muuttuu suoraan kuntatalouspolitiikaksi. Kyse ei ole enää ilmastotavoitteista tai strategioista, vaan siitä, onko kunnalla edellytyksiä rahoittaa peruspalvelut, investoinnit ja velanhoito. Kun teollisuuden selkäranka horjuu, kunnan talous alkaa nojata yhä enemmän valtionosuuksiin ja tilapäisiin kompensaatioihin. Tämä tekee kunnista entistä riippuvaisempia keskushallinnosta ja kaventaa paikallista päätösvaltaa.

Sama ilmiö toistuu valtion tasolla. Kun teollisuuden toimintaedellytykset heikkenevät laajasti, veropohja kapenee koko maassa. Yhteisöverot laskevat, palkkatulot pienenevät ja arvonlisäveron kertymä heikkenee. Samaan aikaan valtio joutuu paikkaamaan energiajärjestelmän rakenteellisia heikkouksia tukien, hintakompensaatioiden ja poikkeusjärjestelyjen kautta. Menot kasvavat, mutta tulot eivät seuraa perässä.

Tässä tilanteessa puhe valtiontalouden sopeutuksesta irtoaa todellisuudesta. Menoleikkauksilla ja veronkiristyksillä ei voida korjata ongelmaa, jonka juurisyy on heikentynyt tuotantokyky. Jos energia on kallista, epävarmaa ja sääriippuvaista, sopeutus kohdistuu aina oireisiin, ei syihin. Se näkyy kunnissa palveluiden heikentymisenä ja valtion tasolla pysyvänä alijäämänä.

On tärkeää ymmärtää, että tämä kehitys ei ole luonnonvoimien seurausta. Se ei johdu pakkasista, ilmastosta tai ulkoisista kriiseistä. Kyse on poliittisista päätöksistä, joilla energiajärjestelmän vakaus on vaihdettu ideologisiin tavoitteisiin. Kun vakaata perusvoimaa on ajettu alas ilman vastaavaa korvaavaa kapasiteettia, riski on siirretty kunnille, yrityksille ja veronmaksajille.

Raahen kaltaiset teollisuuskaupungit ovat tässä kehityksessä etulinjassa. Ne näkevät ensimmäisinä, mitä tapahtuu, kun energiasta tulee epävarmuustekijä eikä kilpailuetu. Jos tämä kehitys jatkuu, seuraukset eivät rajoitu yksittäisiin kuntiin. Ne heijastuvat koko kansantalouteen ja tekevät valtiontalouden tasapainottamisesta käytännössä mahdotonta.

Ilman energiapolitiikan korjausta ei ole kestävää kuntataloutta eikä uskottavaa valtiontalouden sopeutusta. Tämä on se peruslähtökohta, joka liian usein sivuutetaan. Energia ei ole vain yksi politiikkasektori muiden joukossa. Se on perusta, jolle koko kansantalous ja kuntien elinvoima rakentuvat.

 Vuoden ensimmäinen, kun pakkanen napsuu nurkissa ja ollaan täysin tuontisähkön varassa. 

Kansantalous maksaa korkean hinnan energiapolitiikan virheistä

Vuoden alku tarjosi karun mutta rehellisen tilannekuvan Suomen energiajärjestelmästä ja samalla koko kansantalouden tilasta. Talven kylmin -38,3 pakkanen nosti sähkönkulutuksen yli 13 000 megawatin, mutta kotimainen tuotanto jäi selvästi tämän alle. Erotus paikattiin lähes kolmen gigawatin tuonnilla. Tämä tapahtui vielä tilanteessa, jossa suuri osa teollisuudesta ja kaupasta oli vapaalla, eli kulutus ei ollut normaalilla arjen tasolla. Silti oma sähkö ei riittänyt.

Tämä ei ole sattumaa eikä poikkeuksellinen sääilmiö. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jonka vaikutukset ulottuvat suoraan kansantalouteen. Kun sähköjärjestelmä ei kestä kylmää, se ei kestä myöskään teollista yhteiskuntaa.

Ilmasto itsessään ei ole koskaan ollut vakaa. Se on kaoottinen järjestelmä, jossa luonnolliset vaihtelut, merivirrat ja auringon aktiivisuus ohjaavat pitkän aikavälin kehitystä. Historiasta tunnetaan sekä lämpimiä kausia että kylmiä jaksoja, joista 1700-luvun pieni jääkausi on yksi tunnetuimmista. Se syntyi täysin ilman ihmisen aiheuttamaa hiilidioksidikuormaa, mutta sen taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraukset olivat mittavat. Juuri tästä syystä energiajärjestelmän perusta ei voi olla oletuksessa pysyvästä ja ennustettavasta luonnosta.

Silti Suomessa ja laajemmin Euroopassa on viime vuosikymmeninä rakennettu energiapolitiikkaa oletukselle, että sää on hallittavissa keskiarvoilla ja että tuotanto voidaan korvata sääriippuvaisilla ratkaisuilla ilman merkittäviä riskejä. Samalla on ajettu alas vakaata, säästä riippumatonta perusvoimaa. Tämä ei ole ilmastopolitiikkaa, vaan taloudellista uhkapeliä.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan on vakuutettu, että vihreä siirtymä synnyttää innovaatioita, uutta teollisuutta ja talouskasvua, joka maksaa tehdyt investoinnit moninkertaisesti takaisin. Todellisuudessa kymmeniä miljardeja euroja on käytetty tukijärjestelmiin, hankkeisiin ja kokeiluihin, mutta kansantalouden perusluvut eivät osoita vastaavaa vahvistumista. Sähkön hinnan vaihtelut ovat kasvaneet, teollisuuden investointipäätökset ovat muuttuneet varovaisiksi ja osa tuotannosta on siirtynyt alueille, joissa energia on vakaampaa ja ennustettavampaa.

Kansantalouden näkökulmasta asia on yksinkertainen. Teollinen yhteiskunta tarvitsee jatkuvaa, kohtuuhintaista ja luotettavaa energiaa. Kun tämä perusta horjuu, investoinnit jäävät tekemättä, työpaikat katoavat ja verotulot pienenevät. Julkinen talous kiristyy, ja lopulta lasku siirtyy kotitalouksille joko hintojen, verojen tai tukimekanismien kautta.

Pakkasjakson pitkittyessä vaihtoehdot kapenevat nopeasti. Sähköä tuodaan hinnalla millä hyvänsä, tuotantoa ajetaan alas tai kulutusta rajoitetaan hallinnollisin keinoin. Kaikissa näissä vaihtoehdoissa kansantalous maksaa. Samaan aikaan on vaikea sivuuttaa kysymystä siitä, miksi maailman puhtaimpia ja varmimpia tuotantomuotoja on ajettu alas ideologisin perustein samalla kun taloudelliset riskit kasvavat.

Vuoden 2026 alkaessa olisi syytä palauttaa mittasuhteet. Ilman vakaata ja riittävää kotimaista sähköntuotantoa ei ole teollisuuden kilpailukykyä, ei talouskasvua eikä kestävää hyvinvointivaltiota. Kansantalous ei toimi tavoitteilla eikä juhlapuheilla, vaan energialla. Ja energia joko on käytettävissä tai ei ole.

Vuoden ensimmäinen pakkasjakso osoitti, että nykyinen linja ei kestä. Tämä ei ole ilmastokriisi. Tämä on energiapoliittinen ja taloudellinen kriisi, jonka seuraukset näkyvät suoraan kansantaloudessa.

 Vuoden viimeinen kirjoitus. (korjattu asiavirhe 1.1.2026)

Eläke nousi 0,9 prosenttia – Raahessa verot veivät sen poliittisella päätöksellä

Ilmarinen ilmoitti, että eläkkeeni nousee 0,9 prosenttia. Indeksikorotuksen tarkoitus on turvata eläkeläisen ostovoimaa.

Raahessa tämä vaikutus kumottiin käytännössä kokonaan.

Raahen kaupunginvaltuusto päätti 10.11.2025 korottaa kunnallisveroa 0,30 prosenttiyksikköä. Talousarvion mukaan tämä tuo kaupungille noin 1,59 miljoonaa euroa lisää verotuloja vuodessa. Samassa päätöskokonaisuudessa korotettiin kiinteistöveroja, joilla kerätään noin 1,9 miljoonaa euroa lisää vuosittain.

Yhteensä raahelaisilta kerätään yli 3,4 miljoonaa euroa vuodessa lisää veroina.

Tämä ei tapahtunut itsestään. Tämä tehtiin poliittisella päätöksellä.

Veronkorotusten taakse asettuivat Raahessa Keskusta, SDP. Näiden ryhmien enemmistön tuella kunnallisveron ja kiinteistöveron korotukset vietiin läpi osana talouden tasapainottamisohjelmaa.

Vasemmisto esitti lievempää korotusta, mutta hävisi äänestyksessä. 

Vastakkaisen kannan esittivät Kokoomus ja Perussuomalaiset, jotka kritisoivat verojen kiristämistä ja korostivat menokurin, rakenteellisten ratkaisujen ja priorisoinnin merkitystä. Näillä näkemyksillä ei ollut valtuustossa kannatusta.

Kyse ei siis ollut siitä, että vaihtoehtoja ei olisi ollut. Kyse oli siitä, mikä vaihtoehto valittiin.

Eläkeläisen näkökulmasta lopputulos on selvä. Eläkettä ei voi kasvattaa työnteolla. Tuloja ei voi siirtää toiseen verotukseen. Kulutuksesta voi leikata vain rajallisesti. Kun kunnallisveroa ja kiinteistöveroa korotetaan, vaikutus osuu suoraan arkeen.

Kiinteistövero pahentaa tilannetta entisestään. Se ei huomioi tuloja eikä maksukykyä. Eläkeläiselle oma koti ei ole sijoitus vaan asumisen perusedellytys. Silti vero nousee, vaikka tulot eivät.

Kun valtakunnallisesti puhutaan eläkeläisten ostovoiman turvaamisesta ja indeksikorotusten merkityksestä, paikallistasolla tehdään päätöksiä, jotka vievät tämän vaikutuksen pois jo ennen kuin korotus ehtii näkyä tilillä.

Tämä on ristiriita, josta harvoin puhutaan suoraan.

Raahessa veronkorotusten poliittinen vastuu kuuluu niille puolueille, jotka niitä kannattivat ja ajoivat. Tämä on syytä muistaa, kun puhutaan ostovoimasta, oikeudenmukaisuudesta ja eläkeläisten asemasta.