Elämäntapa ennen lääkettä

En ole koskaan pitänyt itseäni poikkeuksellisena. Olen vain tehnyt tietyt asiat johdonmukaisesti, vuodesta toiseen. Ehkä siksi olen 64-vuotiaana yhä, aina kun se on mahdollista, jäällä neljä kertaa viikossa — hikoilemassa ja hengittämässä samalla tavalla kuin kolmikymppisenä. Tosin hiukan hitaammin ja harkiten, ja ehkä pienemmällä kiihkolla.

Terveys ei ole minullekaan ollut itsestäänselvyys. Murrosiässä sairastin kilpirauhassyövän, joka ei onneksi lähettänyt etäpesäkkeitä. Paranin ilman sädehoitoa ja solumyrkkyjä, ja jäljelle jäänyt osa rauhasesta on toiminut sittemmin omillaan. Lääkkeenä on nykyisin vain pieni annos tyroksiinia tukemassa rauhasen toimintaa — ei siksi, että olisin sen varassa, vaan siksi, että elämä kulkee vakaammin, kun elimistö saa pienen avun.

Aloitin C- ja D-vitamiinit lähes viisitoista vuotta sitten, kun moni vielä piti niitä turhana. Siihen lisäsin sinkkiä, magnesiumia ja B-vitamiinia, koska järki sanoi, että jos hikoilee paljon ja rasittaa kroppaa, on palautettava myös se, mikä poistuu. Ei sen kummempaa filosofiaa — vain ymmärrys siitä, että elimistö toimii, jos sille antaa mahdollisuuden.

Sairastelut ovat jääneet muiden murheiksi. Influenssat, yskät ja muut pöpöt eivät ole löytäneet minua. Ehkä se on sattumaa, ehkä ei. Mutta kun kuume nousee kerran vuosikymmenessä, alkaa luottaa omaan reseptiinsä.

Sitten on se polvi. Loukkasin oikean polveni vuonna 1989 surfauksen yhteydessä. Ristiside repesi, eikä sitä korjattu. Kirurgi kertoi tuolloin tähystyksen jälkeen, että ristisidekorjauksissa on kolme kategoriaa: kolmannes onnistuu hyvin, kolmannes välttävästi ja loput enemmän tai vähemmän huonosti.

Hän sanoi myös, että pärjäät tuon polven kanssa, kunhan huolehdit takareiden lihaskunnosta — eikä sitä kannata alkaa korjaamaan. Silloisessa tekniikassa siirrännäinen otettiin polvilumpion etusiteestä talttaamalla se irti, ja juuri talttauksen jälkioireet olivat yksi suurimmista ongelmista. Nykyään menetelmä on toisenlainen: siirrännäinen irrotetaan takareiden jänteistä, ja lopputulokset ovat parempia.

No olen minä pärjännyt...

..mutta polvi jäi väljäksi, kierukat jauhautuivat pois ja reisiluu kaivoi kuopan sääriluuhun. Paperilla polvi on romu, tekonivelen paikka. Mutta kipua ei ole. Ortopedi pudisteli päätään ja sanoi, että olen kävelevä ihme.

Samalla hän totesi rinnakkain olevista röntgenkuvista, että kulumahan ei ole edennyt yhtään. Kuvien otossa oli väliä kolmisen vuotta.

Kun kysyin, voisiko se johtua K2-vitamiinista, vastaus kuului: “Tuohon en ota kantaa.” Tiesin jo toki etukäteen, että hän sanoisi niin. Eiväthän he usko vitamiineihin — tai muutoinkaan itsehoitoihin.

En minä silti väitä mitään. En tiedä, johtuuko kivuttomuus vitamiineista, liikunnasta vai siitä, että olen päättänyt pysyä liikkeessä. Mutta tiedän, että kuluma ei ole pahentunut kymmeneen vuoteen. Ja tiedän myös sen, että keho antaa usein enemmän anteeksi kuin lääketiede olettaa, jos sitä ei jätä yksin.

Elämäntapa ennen lääkettä – siinä voisi olla koko tarinan ydin.

Kun tekee oikeita valintoja silloin, kun kaikki on vielä hyvin, ei ehkä tarvitse tehdä vaikeita päätöksiä myöhemmin. Minulle se on tarkoittanut hikeä, vitamiineja ja järkeä. Ei salaisuuksia, ei ihmeitä.

Ehkä tärkeintä on, että uskoo omaan kykyynsä vaikuttaa.

Ja jos joku lukija miettii, voisiko hänkin...
Vastaus on todennäköisesti kyllä.

 

Aamun ajatuksia luonnosta, ihmisistä ja ihmisen käyttäytymisestä

 

Luonto toimii omilla ehdoillaan. Se ei kysy lupaa eikä odota ohjeita. Luonnon järjestelmät ovat vahvoja ja pitkäjänteisiä, ja ne rakentavat ja korjaavat itseään tavalla, jota ihminen ei pysty seuraamaan. Niissä ei ole turhia osia eikä harkitsemattomia liikkeitä. Ne eivät rakenna mitään vain purkaakseen sen kohta pois. Luonto ei tuhoa itseään, vaan säätää tasapainoaan, aivan kuten on tehnyt aina.

Ihminen katsoo maailmaa yhden elämän mittakaavassa. Luonto tarkastelee tuhansia vuosia pitkiä jaksoja. Tämä ero aiheuttaa suurimman osan väärin ymmärryksestä. Kun ihminen näkee muutoksen, se tulkitaan usein poikkeukseksi tai vaaraksi. Luonto näkee saman muutoksen osana pitkää rytmiä, jossa ei ole dramatiikkaa. Maankohoaminen, merivirtojen vaihtelut, kylmät ja lämpimät kaudet, säätilojen ilmiöt ja metsien uudistuminen ovat luonnolle arkipäivää.

Ihminen toimii eri logiikalla. Se muokkaa, raivaa, rakentaa ja käyttää kaikkea, mitä ympärillä on. Tämä on osa ihmisen tapaa olla olemassa. Kun ihminen rakentaa, se muuttaa ympäristöä väistämättä ja välittämättä mitä hän tekee. Selittää tekemänsä oikeaksi ja antaa itselleen näin luvan toimia, vaikka sisimmässään tietää sen vääräksi. Teolliset rakenteet, kuten tuulivoimalat, ovat tästä yksi selkeä esimerkki. Voimala vie hehtaareittain luontoa, vaatii tiet, kaapeloinnit ja massiiviset perustukset. Siinä ei ole kyse luonnon kanssa elämisestä, vaan luonnon muokkaamisesta. Luonto ei tee tällaisia ratkaisuja, ihminen tekee.

Kun koneet vanhenevat ja rakenteet rapistuvat, luonto aloittaa hiljaisen työnsä. Maa painuu, kasvit valtaavat alueen ja juuret rikkovat betonin. Prosessi kestää vuosituhansia, mutta se tapahtuu varmasti, askel kerrallaan ja omaan tahtiinsa. Luonto jatkaa siitä, mihin se jäi ennen rakentamista. Se ei tee tätä kostoksi. Tämä on luonnon tapa elää.

Aika ajoin luonto näyttää myös voimansa. Myrsky, tulva, salaman sytyttämä metsäpalo tai pitkä kuiva jakso muistuttaa siitä, että ihminen ei ole kaiken keskipisteessä. Luonto ei tee näitä näyttääkseen valtaansa. Luonto tekee näitä, koska ne kuuluvat sen kiertokulkuun. Ihmiselle sen pitäisi olla merkki, että olemme täällä vain vieraina. Meidän tehtävämme ei ole yrittää kesyttää luontoa, vaan ymmärtää sitä.

Nykyinen keskustelu kulkee suuntaan, jossa ihmisen vaikutusta liioitellaan. Ihminen kuvittelee pystyvänsä ohjaamaan ilmastoa, merivirtoja ja maailmankaikkeuden tasapainoa. Nämä kuvitelmat kertovat enemmän ihmisen tarpeesta kontrolliin kuin ymmärryksestä. Ihminen pystyy tekemään vahinkoa, se on totta, mutta ihmisen kyky hallita luonnon suuria järjestelmiä on olematon, mahdoton?. Luonto toimii mittakaavoissa, joita ihminen ei voi ohjata.

Energiakeskustelu on tästä hyvä esimerkki. Tuulivoimaa esitetään ratkaisuna, mutta sen rakentaminen on raakaa maankäytön muutosta. Metsä häviää. Maisema muuttuu. Maaperä muovautuu. Rakentaminen näkyy pitkälle ja vaikuttaa moneen. Luonto ei tunne näitä kategorioita. Luonto tuntee vain sen, että pintaa on muutettu, muokattu ja elinympäristö eliöineen on vaihtunut. Tämä herättää ihmisissä varovaisuutta, ja se on täysin ymmärrettävää.

Kuntien, kaupunkien ja ihmisten kasvava varovaisuus kertoo enemmän kokemuksesta kuin tunteista. Kun ihminen näkee, mitä rakentaminen vaatii, ymmärrys syvenee. Luonto ei ole tyhjä tila, joka odottaa vain käyttöä ja riistoa. Se on elävä iso organismi, kokonaisuus, jonka päälle ihminen vain asettuu.

Luonnon kunnioittaminen ei synny paniikista tai jatkuvasta uhkakuvien lietsonnasta. Luontoa kunnioitetaan silloin, kun ymmärretään sen mittakaava ja hyväksytään oma paikka osana sitä. Luonto on vahvempi, mutta ei vihamielinen. Luonto ei tarvitse ihmistä. Ihminen tarvitsee luontoa. Tässä on olennaisin totuus, eikä siihen tarvita teorioita tai monimutkaisia malleja.

Luonto elää. Luonto jatkaa. Luonto korjaa. Ihminen oppii tai kaatuu. Tämä on ajatus, joka kannattaa pitää mielessä, kun katsoo ympärilleen ja miettii, mihin suuntaan maailma on menossa ja me siinä mukana.

 

"SSAB:n uusi suunta – realismi palaa Raaheen"

SSAB ilmoitti tiistaina, että Raaheen ei rakenneta kokonaan uutta minimill-terästehdasta.
Sen sijaan nykyistä tehdasta aiotaan uudistaa vaiheittain, hyödyntäen olemassa olevia jatkojalostuslinjoja ja valssaamoa.
Suunnitelma on käytännöllinen, mutta se kertoo myös siitä, miten vetytalouden visio on kohdannut teollisen todellisuuden.

Suunnitelma muuttuu – tahti maltillistuu

Raahe ei ole saamassa Luulajan kaltaista “kaiken kattavaa” fossiilivapaata minimill-laitosta.
Yhtiö aikoo toteuttaa uudistuksen Oxelösundin mallilla: korvata masuunit ja koksaamon valokaariuuneilla, mutta säilyttää valssaamon ja jatkojalostuslinjat.
Investointi käynnistyy vasta Luulajan valmistuttua, aikaisintaan 2030.

Tärkein lause yhtiön pörssitiedotteessa tiivistää kaiken:

“Aikataulu riippuu raaka-aineiden saatavuudesta, taloudellisista resursseista ja markkinaolosuhteista.”

Nämä kolme sanaa – raaka-aine, energia ja markkina – määrittävät nyt suunnan.

Energia ei enää kierrä kuten ennen

Nykyinen tehdas on energiataloudeltaan pitkälti omavarainen: masuunien, koksaamojen ja konverttereiden sivutuotekaasut tuottavat sähköä ja lämpöä koko tehdasalueelle.
Kun nämä poistuvat, myös oma energiantuotanto katoaa.
Valokaariuuni ei tuota käyttökelpoista kaasua – sen savukaasujen lämpöarvo on alhainen ja talteenotto rajallinen.
Tehdas muuttuu lähes omavaraisesta energiantuottajasta nettosähkönkuluttajaksi.

Tämä tarkoittaa, että Raahen sähköntarve kasvaa 1–1,2 terawattituntia vuodessa,
mikä vastaa noin 150 megawatin jatkuvaa lisäkuormaa – enemmän kuin koko kaupungin nykyinen sähkönkulutus.

Raaka-aineet ja markkina

Romuraaka-aineen saatavuus ja laatu nousevat ratkaisevaan asemaan.
Euroopassa puhdasta teräsromua on niukasti, ja useat teräsyhtiöt ovat siirtymässä sähkökaariuunitekniikkaan.
Tämä nostaa romun hintaa ja tekee toimitusketjusta epävakaan.
Raahe on tottunut vakaisiin malmivirtoihin, joissa laatu ja saatavuus ovat hallinnassa.
Romuun siirtyminen ei ole vain tekninen muutos – se on myös markkinariski.

Tekninen todellisuus: valssituoli ja sähköjärjestelmä

Raahe on päättänyt hyödyntää nykyistä valssaamoa, mutta se ei tarkoita helppoa ratkaisua.
Levyvalssaamon valssituoli alkaa olla elinkaarensa lopussa, ja sen uusiminen on väistämätöntä.
Samalla tullenee uusittavaksi koko 10KV:n sähkönsyöttö, taajuusmuuttajat, hydrauliikka ja automaatio.
Yhden valssituolin uudistus on helposti sadan miljoonan euron hanke.
Kun siihen lisätään sähköjärjestelmän ja valokaariuunituotannon vaatimat investoinnit,
kokonaisuus lähenee miljardiluokkaa – vaikka perusrakenne säilyy.

Tässä mielessä SSAB:n uusi suunnitelma on enemmän aikalisä kuin peruutus.
Se antaa yhtiölle mahdollisuuden tehdä tarvittavat tekniset päivitykset, ennen kuin suurempiin sitoumuksiin ryhdytään.

Tässä mennään nyt

Viiden vuoden aikana SSAB:n suunnitelmat ovat liikkuneet suurista visioista kohti käytännön rajoja.
Vetytalouden lupaukset ovat väistyneet energiatalouden ja raaka-aine todellisuuden tieltä.
Raahe pysyy konsernin ytimessä, mutta sen tulevaisuus rakentuu nyt vaiheittain –
niin kuin teollisuudessa on aina ollut tapana.

 Postaus numero 100! Olisiko tämä juhlan paikka? 

Raahen Seutu innoitti taas kirjoittamaan ja kun on inhorealisti niin, kaikki ei aina tunnu lukijastakaan hyvälle. 

Inhorealisti ja kasvuyritysten todellisuus

Onnittelut Wiimaxille vuoden 2025 kasvuyrityksen tittelistä. Se on komea saavutus paperilla, mutta inhorealistina haluan kysyä: mistä tämä kasvu oikeasti syntyy?

Vastaus on yksinkertainen – ja samalla epämiellyttävä: veroeuroista.

Julkinen raha on kuljetusalan elinehto

Suomessa yksikään linja-autoyritys ei selviä ilman vahvaa julkista tukea. Koulukuljetukset, hyvinvointialueiden potilaskuljetukset, palveluliikenne ja monet työmatkaliikenteet rahoitetaan verovaroin.
Kun kunta tai hyvinvointialue lisää ostopalvelujaan, kilpailuttaa reittejä uudelleen tai nostaa sopimusten hintoja, liikevaihto kasvaa automaattisesti – ilman että markkina sinällään kasvaisi.

Liikevaihdon kasvu on siis seurausta julkisen sektorin menojen kasvusta, ei yksityisen kysynnän lisääntymisestä. Tämä ei vähennä yrityksen ansioita operatiivisessa mielessä, mutta tekee kasvusta toisenlaista kuin juhlapuheissa annetaan ymmärtää.

Kasvua vai verovirrasta elämistä?

Kun yritys saa palkinnon kasvustaan, oletetaan helposti, että taustalla on rohkeutta, investointeja ja uutta liiketoimintaa. Todellisuudessa monessa tapauksessa kasvu syntyy siitä, että yhteiskunta ostaa palveluja yhä enemmän yksityisiltä toimijoilta – ei siitä, että yritys olisi vallannut uusia markkinoita.

Näin ollen kasvu ei ole merkki markkinatalouden dynamiikasta, vaan julkisen talouden laajenemisesta. Kysymys ei ole siitä, kuka pärjää kilpailussa, vaan siitä, kuka on juuri sillä hetkellä julkisen hankintaketjun oikeassa päässä.

Tarvitaanko juhlapuheita vai rehellisyyttä?

Kasvuyrityspalkinnot ovat symbolisesti tärkeitä. Ne nostavat esille toimijoita, jotka työllistävät ja pitävät pyörät pyörimässä. Mutta yhtä tärkeää olisi puhua avoimesti siitä, mitä kasvu tänä päivänä tarkoittaa.

Jos yrityksen liikevaihto kasvaa, koska verorahoja siirtyy kunnasta tai hyvinvointialueelta sen tilille, kyse ei ole yrittäjäriskin palkitsemisesta vaan julkisen talouden painopisteen muutoksesta.
Ja juuri tämän tunnistaminen olisi ensimmäinen askel terveempään talouskeskusteluun.

On helppo iloita kasvusta, kun luvut näyttävät hyvältä.
Mutta inhorealistina muistutan, että kaikki kasvu ei ole samanarvoista.
Yksi kasvaa viennistä, toinen subventiosta.
Toinen työllistää omalla riskillä, toinen verorahoilla.

On tärkeää, että kuljetuspalveluja on – mutta yhtä tärkeää on tietää, kuka ne lopulta maksaa.

 

SSAB vaihtoi vetypuheesta ihmispuheeseen

Reaalitalous palaa pintaan – ja se on hyvä merkki.

SSAB:n toimitusjohtaja Johnny Sjöström ja SSAB Europen johtaja Tony Harris vierailivat hiljattain Raahen tehtaalla.
Vierailu ei ollut sinänsä poikkeuksellinen, mutta sanavalinnat olivat.
Vety, siirtymä ja fossiilivapaus loistivat poissaolollaan.
Tilalla puhuttiin ihmisistä, tiimityöstä ja osaamisesta.

“Motivoitunut henkilöstö motivoi johtoa”, Sjöström totesi Raahen Seudun haastattelussa.
Yksinkertainen, mutta merkityksellinen lause.
Se kertoo suunnanmuutoksesta yhtiössä, jossa viime vuodet on rakennettu suuria visioita – usein sähköllä, jota ei vielä ole.

Paluuta perusasioihin

Raahen tehtaan tulevaisuutta on viime vuodet kuvattu vetytalouden symboleilla.
On puhuttu uudesta teräksen aikakaudesta, jossa tuotanto sähköistetään ja fossiiliset poistuvat.
Tavoite on sinänsä kunnianhimoinen, mutta sen rinnalla on vähitellen kasvanut myös realismin tarve.
Sjöströmin ja Harrisin vierailu viestii nyt selvästi paluuta perusasioihin:
kannattava tuotanto, osaava henkilöstö ja johtaminen, joka perustuu yhteisiin tavoitteisiin.

Hiljainen linjanmuutos

SSAB:n konserniviestinnässä on jo jonkin aikaa nähty hienovarainen muutos.
Puhutaan “vaihtoehtoihin varautumisesta” ja “rahoituksen arvioinnista”, ei enää yksiselitteisistä vetylupauksista.
Taustalla on myös muuttunut markkinatilanne:
rahoitus kiristyy, energiakustannukset vaihtelevat ja Euroopan teollisuuden kilpailukyky on koetuksella.

Kun samaan aikaan Ruotsin Bodenissa Stegran (ent. H2 Green Steel) hanke etsii uutta rahoitusta ja lykkää aikatauluja, SSAB näyttää ottavan opiksi.
Yritys ei halua ajaa itseään samaan kulmaan, jossa teknologiausko ohittaa taloudellisen todellisuuden.

Raahe on edelleen ydin

Raahen tehdas on edelleen SSAB:n selkäranka – se osa, joka tuottaa, työllistää ja pitää koneiston käynnissä.
Nyt on huomionarvoista, että konsernijohto painottaa jälleen henkilöstöä eikä pelkkiä investointilukuja.
Se voi olla merkki siitä, että yhtiö alkaa hahmottaa vetytaloutta enemmän pitkän aikavälin mahdollisuutena kuin välittömänä ratkaisuna.

Motivoitunut henkilöstö ja vahva yhteishenki voivat olla juuri sitä, mitä Raahe tarvitsee tällä hetkellä enemmän kuin yksikään tulevaisuuslupaus.

Vetyhankkeet ovat edelleen osa SSAB:n suunnitelmia, mutta ne eivät ole enää sen sielu.
Kun toimitusjohtaja puhuu ihmisistä ennen teknologiaa, se kertoo, että yritys on löytänyt takaisin maan pinnalle.
Reaalitalous on palaamassa pintaan – ja se on sekä yhtiölle että Raahen tehtaalle hyvä uutinen.

Miksi jauhan tätä vety asiaa? Koen, että on pakko, koska uutiset suoltavat asian tiimoilta jatkuvasti epätodellisia skenaarioita. Puhutaan asioista totena, vaikka niitä ei ole konkreettisesti olemassakaan. Vääristellään ja jopa valehdellaan suorissa lähetyksissä.

Seuraavassa avaan taas hieman syvemmin, kuin vääristynyttä kuvaa asioista luodaan.

 

Viikon sähköntuotanto kertoo karun totuuden

Fingridin tuotantokuva viimeiseltä viikolta näyttää sähköjärjestelmän todellisen rytmin:

• kulutus pysyy lähes koko ajan 9 000–10 000 megawatin välillä
• ydinvoima käy vakaasti yli 4 100 MW – se on perusvoima, joka ei horju
• vesivoima tasaa vaihtelut noin 2 000 MW teholla
• mutta tuuli ja aurinko heiluvat laidasta laitaan – välillä yhteensä 1 500 MW, välillä vain muutamia satoja megawatteja.

Tulos on yksiselitteinen: tuuli- ja aurinkovoima eli sattumasähkö ei kanna peruskuormaa.
Tuuli ja aurinko elävät säästä, eivätkä välitä teollisuuden kulloisistakin tarpeista.
Vetytalouden luvattu “ylimääräinen vihreä sähkö” on siis ilmaa – kirjaimellisesti.

55 kilowattituntia sisään, 30 kilowattia ulos – ja puolet taivaalle

Fortumin aikanaan tekemän laskelman mukaan elektrolyysiprosessi toimii näin:
jotta saadaan 30 kilowattituntia energiaa (lämpö + sähkö), täytyy ensin syöttää 55 kWh sähköä.
Hyötysuhde on siis noin 55 %.
Toisin sanoen puolet kaikesta sähköstä häviää matkalla. Mikä tekee tästä taloudellisesti kannattavaa?

Vertailun vuoksi yksi litra polttoöljyä sisältää noin 10KW energiaa ja omakotitalon lämmityskattila siirtää lämmitykseen karkeasti 90% eli 9KW.

Hyötysuhde on siis noin 90%. 

Miten vedyn tekeminen voisi olla järkevää? 

Kun nyt katsomme vielä Fingridin graafia, voimme todeta, että vetytuotanto voisi toimia vain silloin, kun sähköä on yllin kyllin – ja se on Suomessa erittäin harvinaista.
Lokakuun viikkokuva kertoo, että juuri silloin, kun teollisuus tarvitsee sähköä,
tuuli tyyntyy ja aurinko katoaa.

Vetytalous ilman sähköä on kuin uuni ilman puita

Vetytalouden suurin ongelma ei ole teknologia, vaan perusfysiikka ja mittakaava.
Sähköä ei voi taikoa lisää, ja sitä ei voi varastoida viikoiksi ilman valtavia häviöitä.
Viikkotason data kertoo, että jos vetytehtaat toimisivat pelkästään uusiutuvalla energialla,
ne seisoisivat useampia päiviä viikossa – juuri silloin, kun kulutus on korkeimmillaan.

Vetytuotannon kannattavuus ei siis riipu pelkästään hinnasta, vaan käyttöasteesta.
Jos laitos seisoo puolet viikosta, se maksaa itsensä takaisin vasta seuraavalla jääkaudella.

Gasgridin kulta-aika – ilman kaasua

Samaan aikaan valtion omistama Gasgrid Finland paisuu vauhdilla.
EU on myöntänyt yhtiölle yli 51 miljoonaa euroa vetytalouden jatkoselvityksiin,
ja henkilöstö on kasvanut 51 → 106 työntekijään neljässä vuodessa (+108 %).
Keskipalkka on lähes 7 700 euroa kuukaudessa.
Sähköä ei ole, vetyä ei ole, mutta pääasia, että paperit etenevät.

Vetytaloudesta on tullut hallinnollinen työohjelma – ei tuotantoratkaisu.
Se luo työpaikkoja, mutta ei energiaa.

Viikkokuva opettaa enemmän kuin tuhat strategiaa

Viikkotasolla näkyy kaikki, mitä vetytalouden kannattajat eivät halua nähdä:

• Tuuli ja aurinko tuottavat silloin, kun sattuvat tuottamaan.
• Ydinvoima ja vesivoima pitää järjestelmän pystyssä.
• Ja silloin kun sähkö olisi halpaa, sitä ei tarvita.

Vetytalous on siis toistaiseksi talous ilman sähköä, ei energiatalous.
Ja jos perustuotannon varaan ei haluta nojata, vaihtoehdoksi jää vain kallis tuonti.

Arjen realismi vastaan laboratoriounelmat

On helppo sanoa, että “vety on tulevaisuuden ratkaisu”.
Mutta kun katsotaan arjen dataa, realismi on armoton:
meillä ei ole sähköä edes omaan kulutukseen ilman ydinvoimaa ja tuontia.

Kun asiantuntijat kertovat, kuinka helppoa se on, kannattaa pitää toinen jalka maassa.

Pohjoismaisen vetyverkoston puheenjohtaja, professori Peter Lund, selitti taannoin Ylen haastattelussa, miten vihreää vetyä valmistetaan:

“Pieni sähkövirta, tuollaiset puolitoista volttia patterin verran jännitettä, niin sillä se molekyyli hajoaa ja vedessä se alkaa pulppuamaan, ja siitä tulee vetyä ja happea.”

Kuulostaa helpolta.
Siis oikeastaan niin helpolta, että kohta kai jokaisessa torpassa voisi olla oma vetytehdas – pannuhuoneessa nurkassa elektrolyyseri ja paristoilla käyvä kompressori.

Vesi vain pulppuaa ja maailma pelastuu.

Kaunista.

Mutta sitten kun kääntää sen kuuluisan realiteettikytkimen päälle, kuva muuttuu aika nopeasti.
Sähkö ei tule päätöksellä, eikä vetykään tule “pienellä virralla”.
Se tulee – jos tulee – vasta sitten, kun järjestelmä kestää totuuden:
energia ei ole ilmaista, eikä fysiikan kanssa voi neuvotella.

Johtopäätös: viikko valehtelee harvoin

Yksi vuorokausi voi olla poikkeus, mutta viikko ei valehtele.
Kun katsoo viimeisen viikon sähkön tuotantoa, on selvää,
että vetytalouden suurin puute ei ole rahoitus, osaaminen tai poliittinen tahto –
vaan sähkö.

 

Kannattaako tämä todellakin?

Vetykuplan vihellys alkaa kuulua

Saksan teollisuus on ollut vuosikymmenet koko Euroopan moottori.
Jos se yskii, muu Eurooppa alkaa pian köhiä.
Nyt näyttää siltä, että Saksa on vetämässä happea – ei vetyä.

Viime viikolla maan toiseksi suurin terästuottaja ThyssenKrupp ilmoitti pysäyttävänsä vihreän teräshankkeensa.
Syynä ei ole poliittinen tahto, vaan todellisuus: kustannukset ovat karanneet käsistä, vetytarjonta on epävarmaa ja sähkön hinta liian korkea.

Yhtiö totesi suorasanaisesti, ettei se voi enää taata hankkeen olevan taloudellisesti järkevä.
Vetytarjoukset olivat huomattavasti odotettua kalliimpia, ja ilman massiivista valtiontukea koko projekti pysähtyy.
Samaan aikaan myös ArcelorMittal luopui vastaavasta hankkeesta Saksassa.
Näyttää siltä, että “vihreä teräs” ei kanna itseään — ei ilman tukia, eikä ilman halpaa sähköä.

---

Kuinka kauan kestää, että kupla puhkeaa?

On vain ajan kysymys, milloin tämä sama aalto saavuttaa Pohjoismaat.
Ruotsin Stegra (entinen H2 Green Steel) on jo vaikeuksissa: rahoitusvaje lähenee miljardia, sähköä ei ole riittävästi ja rautamalmia joudutaan tuomaan Brasiliasta, EU:n mustalta listalta.
Ja vaikka nämä ongelmat ratkeaisivat, pitäisi vihreän teräksen hinnan olla kolminkertainen tavalliseen teräkseen verrattuna, jotta investointi voisi kannattaa.

Siis jos sähkö riittää.
Jos joku maksaa.
Jos joku vielä uskoo.

Kuplan ominaisuudet ovat samat kuin ennen finanssikriisiä – vain tuotteen nimi on vaihtunut.
Ensin oli subprime, nyt on green hydrogen.

---

SSAB ja suomalainen realismi

Raahen SSAB ei ole lähtenyt tähän kilpajuoksuun.
Yrityksen johto puhuu valmistautumisesta, ei hypestä.
Vetysiirtymä on heille vaihtoehto, ei pelastussuunnitelma.

He tietävät, ettei teollisuutta voi rakentaa toiveiden varaan:
ei sähköä, ei vetyä, ei rautasientä – ei terästä.

Vielä toistaiseksi SSAB pysyy mukana keskustelussa, mutta todellinen kysymys kuuluu:
milloin he sanovat ääneen sen, mitä moni jo ajattelee – että hanke ei ole toteutettavissa nykyisillä edellytyksillä?
Kuinka kauan menee, ennen kuin Suomessakin todetaan, että vety ei ole hopealuoti vaan kallis harharetki?

---

Vetykuplan anatomia

Kun katsoo Fingridin tuotantotilastoja, kuva on yksiselitteinen:
aurinko on nollassa yli puolet vuorokaudesta ja tuuli katoaa usein päiviksi.
Tämä on se sähkö, jolla vetytalous pitäisi pyörittää.

Samalla EU-komissio puhuu 150 terawattitunnin lisäsähköstä Suomelle – määristä, joita ei ole olemassa.
Jokainen uusi vetyhanke nojaa siis oletukseen, että joku muu tuottaa sen sähkön.
Ja että joku maksaa siitä.

Mutta kuten Saksan ja Ruotsin kokemukset osoittavat: kun rahat loppuvat, päättyy myös vihreä siirtymä.

---

Unohdettu muuttuja: teräsromumarkkinat

Yksi usein ohitettu osa “vihreän teräksen vallankumousta” on se, että maailmassa kiertää jo valtava määrä teräsromua.
Romuterästä sulatetaan sähköllä – ei hiilellä – ja siksi se on jo itsessään puhdasta siinä määrin kuin sähkö on puhdasta.
Tämä tekee vetypohjaisesta suorapelkistyksestä väistämättä kalliimman vaihtoehdon.

Maailmanlaajuisesti noin 30 % kaikesta teräksestä valmistetaan kierrätysromusta, ja osuus kasvaa nopeasti etenkin kehittyneissä maissa.
Euroopassa ja Pohjoismaissa osuus on jo 40–45 %, ja sähkökaariuunit (EAF) kykenevät hyödyntämään romua tehokkaasti ilman vetypohjaisia prosesseja.

Vetypohjainen suorapelkistys (H-DR) on siis suunnattu uudesta malmista valmistettuun neitseelliseen teräkseen – ei kierrätettävään.
Mutta kun romumetallin tarjonta kasvaa ja sen hinta laskee, koko vetymalli joutuu kilpailuun oman raaka-aineensa kanssa.

Vuonna 2024–2025 teräsromun maailmanmarkkinahinta on vaihdellut 270–340 USD/tonni.
Samaan aikaan vihreän teräksen tuotantokustannukset ovat yli 800–1 000 USD/tonni ilman tukia.
Ero on liian suuri markkinoiden kannettavaksi.

SSAB:n kaltaiset valmistajat tietävät tämän hyvin: siksi heidän strategiansa sisältää myös romupohjaisen sähkökaariuunituotannon, ei vain vetypelkistystä.

Todellisuus on se, että markkinat ohjaavat vihreämpään teräkseen romun kautta, ei vedyn kautta.
Vetyteräs on teknisesti hienoa, mutta taloudellisesti altavastaaja.

---

Kun todellisuus ottaa vallan

Kuplien historia on aina sama.
Ensin uskotaan, sitten rakennetaan, lopulta huomataan, ettei kannattavuus perustu kysyntään vaan tukeen.
Kun tukirahat loppuvat, kupla puhkeaa – ja jäljelle jää velka ja hiljaisuus.

Vetytalous ei kaadu moraaliseen tappioon, vaan fysiikkaan ja matematiikkaan.
Energia ei synny ilmaiseksi, sähkö ei tule töpselistä ja markkinat eivät palkitse tappiolla tuotettua vihreyttä.

Saksa alkaa jo kääntyä pois. Ruotsi horjuu.
Ehkä Suomella on nyt mahdollisuus tehdä toisin:
katsoa ensin, laskea sitten – ja jättää kuplan puhkeaminen muille.