Postaus numero 100! Olisiko tämä juhlan paikka? 

Raahen Seutu innoitti taas kirjoittamaan ja kun on inhorealisti niin, kaikki ei aina tunnu lukijastakaan hyvälle. 

Inhorealisti ja kasvuyritysten todellisuus

Onnittelut Wiimaxille vuoden 2025 kasvuyrityksen tittelistä. Se on komea saavutus paperilla, mutta inhorealistina haluan kysyä: mistä tämä kasvu oikeasti syntyy?

Vastaus on yksinkertainen – ja samalla epämiellyttävä: veroeuroista.

Julkinen raha on kuljetusalan elinehto

Suomessa yksikään linja-autoyritys ei selviä ilman vahvaa julkista tukea. Koulukuljetukset, hyvinvointialueiden potilaskuljetukset, palveluliikenne ja monet työmatkaliikenteet rahoitetaan verovaroin.
Kun kunta tai hyvinvointialue lisää ostopalvelujaan, kilpailuttaa reittejä uudelleen tai nostaa sopimusten hintoja, liikevaihto kasvaa automaattisesti – ilman että markkina sinällään kasvaisi.

Liikevaihdon kasvu on siis seurausta julkisen sektorin menojen kasvusta, ei yksityisen kysynnän lisääntymisestä. Tämä ei vähennä yrityksen ansioita operatiivisessa mielessä, mutta tekee kasvusta toisenlaista kuin juhlapuheissa annetaan ymmärtää.

Kasvua vai verovirrasta elämistä?

Kun yritys saa palkinnon kasvustaan, oletetaan helposti, että taustalla on rohkeutta, investointeja ja uutta liiketoimintaa. Todellisuudessa monessa tapauksessa kasvu syntyy siitä, että yhteiskunta ostaa palveluja yhä enemmän yksityisiltä toimijoilta – ei siitä, että yritys olisi vallannut uusia markkinoita.

Näin ollen kasvu ei ole merkki markkinatalouden dynamiikasta, vaan julkisen talouden laajenemisesta. Kysymys ei ole siitä, kuka pärjää kilpailussa, vaan siitä, kuka on juuri sillä hetkellä julkisen hankintaketjun oikeassa päässä.

Tarvitaanko juhlapuheita vai rehellisyyttä?

Kasvuyrityspalkinnot ovat symbolisesti tärkeitä. Ne nostavat esille toimijoita, jotka työllistävät ja pitävät pyörät pyörimässä. Mutta yhtä tärkeää olisi puhua avoimesti siitä, mitä kasvu tänä päivänä tarkoittaa.

Jos yrityksen liikevaihto kasvaa, koska verorahoja siirtyy kunnasta tai hyvinvointialueelta sen tilille, kyse ei ole yrittäjäriskin palkitsemisesta vaan julkisen talouden painopisteen muutoksesta.
Ja juuri tämän tunnistaminen olisi ensimmäinen askel terveempään talouskeskusteluun.

On helppo iloita kasvusta, kun luvut näyttävät hyvältä.
Mutta inhorealistina muistutan, että kaikki kasvu ei ole samanarvoista.
Yksi kasvaa viennistä, toinen subventiosta.
Toinen työllistää omalla riskillä, toinen verorahoilla.

On tärkeää, että kuljetuspalveluja on – mutta yhtä tärkeää on tietää, kuka ne lopulta maksaa.

 

SSAB vaihtoi vetypuheesta ihmispuheeseen

Reaalitalous palaa pintaan – ja se on hyvä merkki.

SSAB:n toimitusjohtaja Johnny Sjöström ja SSAB Europen johtaja Tony Harris vierailivat hiljattain Raahen tehtaalla.
Vierailu ei ollut sinänsä poikkeuksellinen, mutta sanavalinnat olivat.
Vety, siirtymä ja fossiilivapaus loistivat poissaolollaan.
Tilalla puhuttiin ihmisistä, tiimityöstä ja osaamisesta.

“Motivoitunut henkilöstö motivoi johtoa”, Sjöström totesi Raahen Seudun haastattelussa.
Yksinkertainen, mutta merkityksellinen lause.
Se kertoo suunnanmuutoksesta yhtiössä, jossa viime vuodet on rakennettu suuria visioita – usein sähköllä, jota ei vielä ole.

Paluuta perusasioihin

Raahen tehtaan tulevaisuutta on viime vuodet kuvattu vetytalouden symboleilla.
On puhuttu uudesta teräksen aikakaudesta, jossa tuotanto sähköistetään ja fossiiliset poistuvat.
Tavoite on sinänsä kunnianhimoinen, mutta sen rinnalla on vähitellen kasvanut myös realismin tarve.
Sjöströmin ja Harrisin vierailu viestii nyt selvästi paluuta perusasioihin:
kannattava tuotanto, osaava henkilöstö ja johtaminen, joka perustuu yhteisiin tavoitteisiin.

Hiljainen linjanmuutos

SSAB:n konserniviestinnässä on jo jonkin aikaa nähty hienovarainen muutos.
Puhutaan “vaihtoehtoihin varautumisesta” ja “rahoituksen arvioinnista”, ei enää yksiselitteisistä vetylupauksista.
Taustalla on myös muuttunut markkinatilanne:
rahoitus kiristyy, energiakustannukset vaihtelevat ja Euroopan teollisuuden kilpailukyky on koetuksella.

Kun samaan aikaan Ruotsin Bodenissa Stegran (ent. H2 Green Steel) hanke etsii uutta rahoitusta ja lykkää aikatauluja, SSAB näyttää ottavan opiksi.
Yritys ei halua ajaa itseään samaan kulmaan, jossa teknologiausko ohittaa taloudellisen todellisuuden.

Raahe on edelleen ydin

Raahen tehdas on edelleen SSAB:n selkäranka – se osa, joka tuottaa, työllistää ja pitää koneiston käynnissä.
Nyt on huomionarvoista, että konsernijohto painottaa jälleen henkilöstöä eikä pelkkiä investointilukuja.
Se voi olla merkki siitä, että yhtiö alkaa hahmottaa vetytaloutta enemmän pitkän aikavälin mahdollisuutena kuin välittömänä ratkaisuna.

Motivoitunut henkilöstö ja vahva yhteishenki voivat olla juuri sitä, mitä Raahe tarvitsee tällä hetkellä enemmän kuin yksikään tulevaisuuslupaus.

Vetyhankkeet ovat edelleen osa SSAB:n suunnitelmia, mutta ne eivät ole enää sen sielu.
Kun toimitusjohtaja puhuu ihmisistä ennen teknologiaa, se kertoo, että yritys on löytänyt takaisin maan pinnalle.
Reaalitalous on palaamassa pintaan – ja se on sekä yhtiölle että Raahen tehtaalle hyvä uutinen.

Miksi jauhan tätä vety asiaa? Koen, että on pakko, koska uutiset suoltavat asian tiimoilta jatkuvasti epätodellisia skenaarioita. Puhutaan asioista totena, vaikka niitä ei ole konkreettisesti olemassakaan. Vääristellään ja jopa valehdellaan suorissa lähetyksissä.

Seuraavassa avaan taas hieman syvemmin, kuin vääristynyttä kuvaa asioista luodaan.

 

Viikon sähköntuotanto kertoo karun totuuden

Fingridin tuotantokuva viimeiseltä viikolta näyttää sähköjärjestelmän todellisen rytmin:

• kulutus pysyy lähes koko ajan 9 000–10 000 megawatin välillä
• ydinvoima käy vakaasti yli 4 100 MW – se on perusvoima, joka ei horju
• vesivoima tasaa vaihtelut noin 2 000 MW teholla
• mutta tuuli ja aurinko heiluvat laidasta laitaan – välillä yhteensä 1 500 MW, välillä vain muutamia satoja megawatteja.

Tulos on yksiselitteinen: tuuli- ja aurinkovoima eli sattumasähkö ei kanna peruskuormaa.
Tuuli ja aurinko elävät säästä, eivätkä välitä teollisuuden kulloisistakin tarpeista.
Vetytalouden luvattu “ylimääräinen vihreä sähkö” on siis ilmaa – kirjaimellisesti.

55 kilowattituntia sisään, 30 kilowattia ulos – ja puolet taivaalle

Fortumin aikanaan tekemän laskelman mukaan elektrolyysiprosessi toimii näin:
jotta saadaan 30 kilowattituntia energiaa (lämpö + sähkö), täytyy ensin syöttää 55 kWh sähköä.
Hyötysuhde on siis noin 55 %.
Toisin sanoen puolet kaikesta sähköstä häviää matkalla. Mikä tekee tästä taloudellisesti kannattavaa?

Vertailun vuoksi yksi litra polttoöljyä sisältää noin 10KW energiaa ja omakotitalon lämmityskattila siirtää lämmitykseen karkeasti 90% eli 9KW.

Hyötysuhde on siis noin 90%. 

Miten vedyn tekeminen voisi olla järkevää? 

Kun nyt katsomme vielä Fingridin graafia, voimme todeta, että vetytuotanto voisi toimia vain silloin, kun sähköä on yllin kyllin – ja se on Suomessa erittäin harvinaista.
Lokakuun viikkokuva kertoo, että juuri silloin, kun teollisuus tarvitsee sähköä,
tuuli tyyntyy ja aurinko katoaa.

Vetytalous ilman sähköä on kuin uuni ilman puita

Vetytalouden suurin ongelma ei ole teknologia, vaan perusfysiikka ja mittakaava.
Sähköä ei voi taikoa lisää, ja sitä ei voi varastoida viikoiksi ilman valtavia häviöitä.
Viikkotason data kertoo, että jos vetytehtaat toimisivat pelkästään uusiutuvalla energialla,
ne seisoisivat useampia päiviä viikossa – juuri silloin, kun kulutus on korkeimmillaan.

Vetytuotannon kannattavuus ei siis riipu pelkästään hinnasta, vaan käyttöasteesta.
Jos laitos seisoo puolet viikosta, se maksaa itsensä takaisin vasta seuraavalla jääkaudella.

Gasgridin kulta-aika – ilman kaasua

Samaan aikaan valtion omistama Gasgrid Finland paisuu vauhdilla.
EU on myöntänyt yhtiölle yli 51 miljoonaa euroa vetytalouden jatkoselvityksiin,
ja henkilöstö on kasvanut 51 → 106 työntekijään neljässä vuodessa (+108 %).
Keskipalkka on lähes 7 700 euroa kuukaudessa.
Sähköä ei ole, vetyä ei ole, mutta pääasia, että paperit etenevät.

Vetytaloudesta on tullut hallinnollinen työohjelma – ei tuotantoratkaisu.
Se luo työpaikkoja, mutta ei energiaa.

Viikkokuva opettaa enemmän kuin tuhat strategiaa

Viikkotasolla näkyy kaikki, mitä vetytalouden kannattajat eivät halua nähdä:

• Tuuli ja aurinko tuottavat silloin, kun sattuvat tuottamaan.
• Ydinvoima ja vesivoima pitää järjestelmän pystyssä.
• Ja silloin kun sähkö olisi halpaa, sitä ei tarvita.

Vetytalous on siis toistaiseksi talous ilman sähköä, ei energiatalous.
Ja jos perustuotannon varaan ei haluta nojata, vaihtoehdoksi jää vain kallis tuonti.

Arjen realismi vastaan laboratoriounelmat

On helppo sanoa, että “vety on tulevaisuuden ratkaisu”.
Mutta kun katsotaan arjen dataa, realismi on armoton:
meillä ei ole sähköä edes omaan kulutukseen ilman ydinvoimaa ja tuontia.

Kun asiantuntijat kertovat, kuinka helppoa se on, kannattaa pitää toinen jalka maassa.

Pohjoismaisen vetyverkoston puheenjohtaja, professori Peter Lund, selitti taannoin Ylen haastattelussa, miten vihreää vetyä valmistetaan:

“Pieni sähkövirta, tuollaiset puolitoista volttia patterin verran jännitettä, niin sillä se molekyyli hajoaa ja vedessä se alkaa pulppuamaan, ja siitä tulee vetyä ja happea.”

Kuulostaa helpolta.
Siis oikeastaan niin helpolta, että kohta kai jokaisessa torpassa voisi olla oma vetytehdas – pannuhuoneessa nurkassa elektrolyyseri ja paristoilla käyvä kompressori.

Vesi vain pulppuaa ja maailma pelastuu.

Kaunista.

Mutta sitten kun kääntää sen kuuluisan realiteettikytkimen päälle, kuva muuttuu aika nopeasti.
Sähkö ei tule päätöksellä, eikä vetykään tule “pienellä virralla”.
Se tulee – jos tulee – vasta sitten, kun järjestelmä kestää totuuden:
energia ei ole ilmaista, eikä fysiikan kanssa voi neuvotella.

Johtopäätös: viikko valehtelee harvoin

Yksi vuorokausi voi olla poikkeus, mutta viikko ei valehtele.
Kun katsoo viimeisen viikon sähkön tuotantoa, on selvää,
että vetytalouden suurin puute ei ole rahoitus, osaaminen tai poliittinen tahto –
vaan sähkö.

 

Kannattaako tämä todellakin?

Vetykuplan vihellys alkaa kuulua

Saksan teollisuus on ollut vuosikymmenet koko Euroopan moottori.
Jos se yskii, muu Eurooppa alkaa pian köhiä.
Nyt näyttää siltä, että Saksa on vetämässä happea – ei vetyä.

Viime viikolla maan toiseksi suurin terästuottaja ThyssenKrupp ilmoitti pysäyttävänsä vihreän teräshankkeensa.
Syynä ei ole poliittinen tahto, vaan todellisuus: kustannukset ovat karanneet käsistä, vetytarjonta on epävarmaa ja sähkön hinta liian korkea.

Yhtiö totesi suorasanaisesti, ettei se voi enää taata hankkeen olevan taloudellisesti järkevä.
Vetytarjoukset olivat huomattavasti odotettua kalliimpia, ja ilman massiivista valtiontukea koko projekti pysähtyy.
Samaan aikaan myös ArcelorMittal luopui vastaavasta hankkeesta Saksassa.
Näyttää siltä, että “vihreä teräs” ei kanna itseään — ei ilman tukia, eikä ilman halpaa sähköä.

---

Kuinka kauan kestää, että kupla puhkeaa?

On vain ajan kysymys, milloin tämä sama aalto saavuttaa Pohjoismaat.
Ruotsin Stegra (entinen H2 Green Steel) on jo vaikeuksissa: rahoitusvaje lähenee miljardia, sähköä ei ole riittävästi ja rautamalmia joudutaan tuomaan Brasiliasta, EU:n mustalta listalta.
Ja vaikka nämä ongelmat ratkeaisivat, pitäisi vihreän teräksen hinnan olla kolminkertainen tavalliseen teräkseen verrattuna, jotta investointi voisi kannattaa.

Siis jos sähkö riittää.
Jos joku maksaa.
Jos joku vielä uskoo.

Kuplan ominaisuudet ovat samat kuin ennen finanssikriisiä – vain tuotteen nimi on vaihtunut.
Ensin oli subprime, nyt on green hydrogen.

---

SSAB ja suomalainen realismi

Raahen SSAB ei ole lähtenyt tähän kilpajuoksuun.
Yrityksen johto puhuu valmistautumisesta, ei hypestä.
Vetysiirtymä on heille vaihtoehto, ei pelastussuunnitelma.

He tietävät, ettei teollisuutta voi rakentaa toiveiden varaan:
ei sähköä, ei vetyä, ei rautasientä – ei terästä.

Vielä toistaiseksi SSAB pysyy mukana keskustelussa, mutta todellinen kysymys kuuluu:
milloin he sanovat ääneen sen, mitä moni jo ajattelee – että hanke ei ole toteutettavissa nykyisillä edellytyksillä?
Kuinka kauan menee, ennen kuin Suomessakin todetaan, että vety ei ole hopealuoti vaan kallis harharetki?

---

Vetykuplan anatomia

Kun katsoo Fingridin tuotantotilastoja, kuva on yksiselitteinen:
aurinko on nollassa yli puolet vuorokaudesta ja tuuli katoaa usein päiviksi.
Tämä on se sähkö, jolla vetytalous pitäisi pyörittää.

Samalla EU-komissio puhuu 150 terawattitunnin lisäsähköstä Suomelle – määristä, joita ei ole olemassa.
Jokainen uusi vetyhanke nojaa siis oletukseen, että joku muu tuottaa sen sähkön.
Ja että joku maksaa siitä.

Mutta kuten Saksan ja Ruotsin kokemukset osoittavat: kun rahat loppuvat, päättyy myös vihreä siirtymä.

---

Unohdettu muuttuja: teräsromumarkkinat

Yksi usein ohitettu osa “vihreän teräksen vallankumousta” on se, että maailmassa kiertää jo valtava määrä teräsromua.
Romuterästä sulatetaan sähköllä – ei hiilellä – ja siksi se on jo itsessään puhdasta siinä määrin kuin sähkö on puhdasta.
Tämä tekee vetypohjaisesta suorapelkistyksestä väistämättä kalliimman vaihtoehdon.

Maailmanlaajuisesti noin 30 % kaikesta teräksestä valmistetaan kierrätysromusta, ja osuus kasvaa nopeasti etenkin kehittyneissä maissa.
Euroopassa ja Pohjoismaissa osuus on jo 40–45 %, ja sähkökaariuunit (EAF) kykenevät hyödyntämään romua tehokkaasti ilman vetypohjaisia prosesseja.

Vetypohjainen suorapelkistys (H-DR) on siis suunnattu uudesta malmista valmistettuun neitseelliseen teräkseen – ei kierrätettävään.
Mutta kun romumetallin tarjonta kasvaa ja sen hinta laskee, koko vetymalli joutuu kilpailuun oman raaka-aineensa kanssa.

Vuonna 2024–2025 teräsromun maailmanmarkkinahinta on vaihdellut 270–340 USD/tonni.
Samaan aikaan vihreän teräksen tuotantokustannukset ovat yli 800–1 000 USD/tonni ilman tukia.
Ero on liian suuri markkinoiden kannettavaksi.

SSAB:n kaltaiset valmistajat tietävät tämän hyvin: siksi heidän strategiansa sisältää myös romupohjaisen sähkökaariuunituotannon, ei vain vetypelkistystä.

Todellisuus on se, että markkinat ohjaavat vihreämpään teräkseen romun kautta, ei vedyn kautta.
Vetyteräs on teknisesti hienoa, mutta taloudellisesti altavastaaja.

---

Kun todellisuus ottaa vallan

Kuplien historia on aina sama.
Ensin uskotaan, sitten rakennetaan, lopulta huomataan, ettei kannattavuus perustu kysyntään vaan tukeen.
Kun tukirahat loppuvat, kupla puhkeaa – ja jäljelle jää velka ja hiljaisuus.

Vetytalous ei kaadu moraaliseen tappioon, vaan fysiikkaan ja matematiikkaan.
Energia ei synny ilmaiseksi, sähkö ei tule töpselistä ja markkinat eivät palkitse tappiolla tuotettua vihreyttä.

Saksa alkaa jo kääntyä pois. Ruotsi horjuu.
Ehkä Suomella on nyt mahdollisuus tehdä toisin:
katsoa ensin, laskea sitten – ja jättää kuplan puhkeaminen muille.

 

Miksi taas vedystä?

Siksi, että nyt jopa uutisissa on alkanut näkyä realismia.
Raahen Seudun tämän aamuinen juttu SSAB:n suunnitelmista ja vetytalouden todellisista näkymistä palauttivat keskustelun vihdoin maan pinnalle.
On hyvä, että vihreän siirtymän kauniiden puheiden rinnalle nousee myös faktoja – mitä maksaa, kuka maksaa ja mitä oikeasti on toteutettavissa.

Siksi kirjoitan taas vedystä, koska se on hyvä esimerkki siitä, miten kauas poliittinen into ja markkinointihype voivat karata todellisuudesta.
Ja koska Raahessa tämä ei ole vain teoriaa – se koskee suoraan meidän teollisuutta, sähköverkkoa ja verorahoja.

Vihreä päämäärätön idealismi – Gasgrid ja vetytalous ilman vetyä

Jos joku vielä kuvittelee, että vetytaloudesta tulee Suomen pelastus, kannattaa ottaa askel taaksepäin ja katsoa mitä oikeasti tapahtuu.
Vetyä ei ole. Investointeja ei ole. Käyttäjiä ei ole.
Mutta veronmaksajien rahoilla meillä on kyllä yksi virasto – Gasgrid – jonka tärkein tehtävä näyttää olevan kertoa, miten hieno tulevaisuus meillä olisi jos kaikki olisi toisin.

Gasgrid – virasto ilman verkkoa

Gasgrid Suomi Oy:stä puhutaan “strategisena vetytalouden mahdollistajana”.
Käytännössä kyse on markkinointitoimistosta, joka piirtää karttoja ja jakaa esitteitä olemattomista putkista.
Sillä ei ole tuotantoa, ei asiakkaita, ei liiketoimintaa – vain kasa esiselvityksiä ja EU-hakemuksia.
Vetyä ei virtaa, mutta rahat virtaavat kyllä.

Tässä on malliesimerkki siitä, miten luodaan mielikuva menestyksestä, vaikka mitään ei ole tapahtunut.
Samaan aikaan todellinen energiainfrastruktuuri rapistuu ja sähkön hinta heiluu kuin energiapajun oksat tuulessa.

Tekniikka puuttuu, sähkö loppuu

Yhden vedyn kilon tuottamiseen kuluu noin 50 kilowattituntia sähköä.
Eli jos haluamme tuottaa miljoonia tonneja, tarvitsemme sähköä enemmän kuin koko maa kuluttaa.
Ja se kaikki “vihreä sähkö” pitäisi vielä olla tuulella tai auringolla tuotettua – keskellä talvea, kun ei tuule eikä paista.

Eli mistä se otetaan? Töpselistäkö?
Kukaan ei tunnu osaavan vastata.

Suomen sähköntuotanto kuukauden ajalta (syys–lokakuu 2025)

(Lähde: Fingrid – reaaliaikainen tuotantodata, 24.10.2025)

Kuva näyttää kuukauden mittaisen sähköntuotannon vaihtelun Suomessa.
Perusvoimana toimii vain ydinvoima (n. 4000 MW) ja osin vesivoima (n. 1800 MW).
Sen sijaan tuuli- ja aurinkovoiman tuotanto vaihtelee rajusti:

• Tuulivoima putoaa toistuvasti lähes nollaan ja piikit menevät yli 5000 MW – riippuen täysin säästä eli tuulesta.

• Aurinkovoima on täysin nollassa 16 tuntia vuorokaudessa ja näkyy vain pienenä piikkinä keskipäivällä.

Tämä tuotantoprofiili osoittaa, että sähköntuotanto ei ole jatkuvaa, vaan ailahtelevaa.
Juuri siksi vetytuotantoa ei voi rakentaa tällaisen sähkön varaan – prosessi pysähtyisi aina, kun tuuli tyyntyy tai aurinko laskee.

Johtopäätös: Jos vedyn tuotanto perustuu tuuleen ja aurinkoon, sähkö loppuu ennen kuin vety ehtii syntyä.

                                                    Kuva. Fingrid 24.10.2025 klo16:52
 

Markkinat ovat pelkkää mielikuvitusta

Kuka tätä vetyä sitten tarvitsee?
SSAB mainitaan aina ensimmäisenä, mutta Raahen tehdas käy edelleen kivihiilellä, uunit lämpiävät maakaasulla ja aikataulut siirtyvät vuosi vuodelta.
Muut käyttäjät? Ei näy, ei kuulu.
Kukaan ei osta, koska hinta on moninkertainen fossiiliseen nähden.
Ja sijoittajat pysyvät kaukana – he kun laskevat rahalla, eivät toiveilla.

Turvallisuus ja siirto – ei ratkaisuja näköpiirissä

Vety ei ole mikään harmiton kaasu. Se on kevyttä, vuotaa helposti, ja syttyy pienestäkin kipinästä.
Putkissa se haurastuttaa metallin, varastoituna se vaatii joko 700 barin paineen tai -253 asteen lämpötilan.
Silti meille piirretään karttoja, joissa vetyputket kulkevat halki Suomen kuin uudet verisuonet.
Todellisuudessa ne ovat paperilla olevia viivoja – ja nekin maksavat miljoonia ja taas miljoonia.

Kustannukset? Me maksamme.

Kun yksityinen raha ei lähde mukaan, otetaan julkinen kassa auki.
EU maksaa, valtio maksaa, kunnat maksavat – ja lopulta veronmaksaja maksaa.
Konsultit kyllä laskuttavat, virastot pitävät kokouksia ja seminaareja, mutta yhtään toimivaa laitosta ei ole näköpiirissä.
Tämä on se “vihreä siirtymä”: liike ilman päämäärää.

Vetytalous ilman vetyä

Lopulta jää vain poliittinen narratiivi:
“Suomi on vetytalouden edelläkävijä.”
Kyllä – edelläkävijä siinä, miten kauniilla puheilla voi ylläpitää teollisuusilluusiota, jossa ei ole sähköä, ei tuotantoa, eikä maksavia asiakkaita.
Gasgrid elää ja hengittää tätä tarinaa – ja me maksamme siitä.

Gasgrid – kasvun anatomia

Samaan aikaan kun vetytalouden lupaukset hiipuvat Euroopassa, Suomessa niiden ympärille on syntynyt täysin oma hallinnollinen ekosysteemi.
Valtion omistama Gasgrid Finland Oy on kasvanut neljässä vuodessa poikkeuksellista vauhtia:

Vuosi	Henkilöstö	Kasvu %
2021	51	–
2022	56	+10 %
2023	70	+25 %
2024	106	+51 %

Kasvu ei johdu kenttätyöstä, vaan hallinnollisesta ja asiantuntijarakenteesta.
Yhtiön keskipalkka on noin 7 700 euroa kuukaudessa, ja sen lisäksi Gasgrid ostaa runsaasti ulkopuolisia palveluita ja konsulttityötä.

Vain monopoliyhtiö, jolla on poliittinen utopia-agenda, voi paisua tällaisella vauhdilla ilman markkinaehtoista perustaa.
Vetytalous on muuttumassa työllistämisprojektiksi ilman tuotetta – ja juuri siksi tästä olisi syytä puhua avoimemmin.

Lopuksi

Vety ei ole mikään sampo.
Se on kallis, hankala ja teknisesti keskeneräinen ratkaisu, josta on tehty uusi uskonto.
Jos joku vielä väittää, että vetytalous pelastaa Suomen, kannattaa kysyä ensin kolme asiaa:
– mistä sähkö?
– kuka maksaa?
– kuka ostaa?

Kun noihin ei löydy vastauksia, tiedämme kyllä, että ollaan taas menossa väärään suuntaan – kovalla tohinalla ja muiden rahoilla.

 

Mistä ”maapallon hiilidioksidipitoisuus” oikein tulee?

Moni on varmasti kuullut uutisissa lauseen:

“Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on nyt 422 ppm – korkein 800 000 vuoteen.”

Mutta harva pysähtyy kysymään, mitä tuo luku oikeasti tarkoittaa?
Miten se lasketaan, ja kuinka tarkka se on?
Onko se todella “maapallon keskiarvo” – ja voiko sellaista edes mitata?

Totuus on, että hiilidioksidipitoisuus ei ole missään mielessä tasainen, eikä yhtä tarkkaa globaalia lukua oikeasti ole olemassa. Se on tilastollinen arvio, jonka taustalla on rajallinen mittausverkko ja paljon laskentaa.

Hiilidioksidia mitataan sadoilla asemilla eri puolilla maailmaa – vuoristoissa, saarilla, napa-alueilla ja kaukana kaupungeista. Tunnetuin niistä on Havaijilla sijaitseva Mauna Loa -asema, jonka mittaussarja on jatkunut 1950-luvulta asti. Mittauspaikat on valittu tarkoituksella niin, että ne olisivat mahdollisimman kaukana paikallisista päästölähteistä. Tavoitteena on saada kuva niin sanotusta tausta-ilmasta, joka kuvastaa keskimääräistä ilmakehän koostumusta.

Jo tämä kertoo jotain olennaista: mittauspisteitä on vain muutama sata koko planeetalla – ja useimmat sijaitsevat paikoissa, joissa ei asu juuri ketään.

Jos mittaustuloksia verrataan eri puolilta maailmaa, ero voi olla kymmeniä tai jopa satoja ppm-yksiköitä. Kaupunkien keskustoissa CO₂-pitoisuus voi hetkellisesti nousta 600–700 ppm:ään. Metsissä ja pelloilla se vaihtelee vuorokauden sisällä, kun kasvit päivällä sitovat ja yöllä vapauttavat hiiltä. Merenrannalla, vuoristossa ja napaseuduilla lukemat ovat taas aivan toista luokkaa.

Ilmakehä ei myöskään sekoitu täydellisesti. Pohjoisella pallonpuoliskolla pitoisuus on noin 3–5 ppm korkeampi kuin etelässä, koska suurin osa ihmisistä, teollisuudesta ja kasvillisuudesta on täällä. Siksi "maapallon keskimääräinen hiilidioksidipitoisuus" on käytännössä matemaattinen keskiarvo, ei mitattu todellisuus.

Kun eri asemien mittaukset yhdistetään, niihin liittyy monia virhelähteitä:
paikallinen vaihtelu voi olla ±20 ppm, laitteiden kalibrointivirhe noin ±0,3 ppm, ja tilastollinen keskiarvoistus lisää vielä muutaman ppm:n epävarmuuden.
Yhteensä realistinen virhemarginaali on 10–25 ppm, eli noin 2–5 %.
Toisin sanoen kun uutinen kertoo arvon 422 ppm, todellinen pitoisuus maapallolla voi olla missä tahansa välillä 397–447 ppm.

Hiilidioksidin määrä ei muutu vain ihmisen päästöjen vuoksi. Kun meret lämpenevät, ne päästävät CO₂:ta ilmaan. Kun ne kylmenevät, ne sitovat sitä takaisin veteen. Sama pätee maaperään ja kasvillisuuteen – lämpimänä vuonna CO₂ nousee, viileänä se laskee.
Tämän vuoksi hiilidioksidin nousu- ja laskunopeus vaihtelee vuosittain.
Esimerkiksi El Niño -vuosina, kun Tyynenmeren lämpötila kohoaa, CO₂-pitoisuus kasvaa nopeammin.

On silti hyödyllistä seurata pidemmän aikavälin trendejä. Mittausverkoston ansiosta nähdään, että CO₂-pitoisuus on noussut 1800-luvun lopulta lähtien noin 280 ppm:stä nykyiseen 420 ppm:ään. Tämä kertoo suunnasta, mutta ei yksityiskohdista. Ilmakehä ei ole tasainen säiliö, vaan dynaaminen järjestelmä, jossa hiilidioksidi kiertää maaperän, kasvillisuuden, merien ja ilman välillä jatkuvasti.

Kun poliittiset päätökset, päästötavoitteet ja verot perustuvat yhteen globaaliin lukuun, olisi rehellistä tunnustaa, että tuo luku on vain likimääräinen keskiarvo – ei fyysinen mittaus kaikilta maapallon alueilta. Tämä ei tarkoita, että mittaukset olisivat vääriä, mutta se tarkoittaa, että epävarmuus on paljon suurempi kuin usein annetaan ymmärtää.

Yhteenvetona:

Hiilidioksidi ei ole tasaisesti jakautunut ilmakehässä. Mittauspisteitä on vähän ja ne sijaitsevat erityisolosuhteissa. Globaali arvo on tilastollinen arvio, ei suora mittaus. Virhemarginaali on noin ±10–25 ppm (2–5 %), ja lämpötila sekä luonnolliset vaihtelut vaikuttavat yhtä paljon kuin päästöt.

Kun siis seuraavan kerran kuulet luvun “maailman hiilidioksidipitoisuus”, on hyvä muistaa, että se on vain suuntaa antava keskiarvo – ei totuus koko planeetasta.
Hiilidioksidin mittaus on arvokasta tiedettä, mutta maailma ei ole laboratorio, vaan elävä ja jatkuvasti muuttuva kokonaisuus.

 

Polttoaineiden ja lämmityksen piiloverotus – väärä vihreys nostaa hinnat pilviin

Suomessa osataan polttaa puhtaasti. Teollisuus, energiayhtiöt ja kuntien yhteistuotantolaitokset ovat kehittäneet vuosikymmenten aikana polttotekniikan, joka on maailman tehokkaimpia ja ympäristöltään puhtaimpia. Savukaasujen puhdistus, hiukkassuodatus ja prosessien hyötysuhteet ovat olleet kansainvälistä huippua jo 1990-luvulta alkaen. Silti tätä tehokkuutta verotetaan kuin syntiä.

Energian hinnan nousu ei Suomessa johdu tekniikasta, vaan verotuksesta, joka on kadottanut yhteytensä todellisuuteen. Puhtaimpia polttoaineita ja korkeahyötysuhteisia laitoksia kohdellaan verotuksessa samalla tavoin kuin likaisinta tuotantoa maailmassa. Tulos on absurdi: mitä tehokkaampi ja puhtaampi tuotanto, sitä kovempi vero.

Yhdistetty sähkön ja lämmön tuotanto (CHP) on pitkään ollut suomalaisen energiaosaamisen ylpeydenaihe. Samassa prosessissa syntyy sähkö ja kaukolämpö jopa 90 prosentin hyötysuhteella – enemmän kuin missään muussa energiantuotantomuodossa. Tämä säästää polttoainetta, vähentää tuontiriippuvuutta ja pienentää päästöjä. Silti näitä laitoksia verotetaan täysimääräisesti, aivan kuin kyseessä olisi vanhanaikainen kivihiililaitos. Verotus ei ota huomioon hyötysuhdetta, puhdistustekniikkaa eikä todellisia ympäristövaikutuksia.

Suomen energiapolitiikka on viime vuosina verhoutunut kauniisiin iskulauseisiin hiilineutraaliudesta ja vihreästä siirtymästä, mutta todellisuudessa verotus kohdistuu tekniikkaan, ei saasteisiin. Energiaveroista ja hiilidioksidikomponenteista on tullut moninkertainen verokokonaisuus, joka ei enää ohjaa kulutusta vaan täyttää valtion kassaa. Polttoaineveron osuus lämmitysöljyn hinnasta on jo yli puolet, ja jopa biopolttoaineita verotetaan, vaikka ne ovat lähes päästöttömiä. Veron nimi voi olla ohjaava, mutta tarkoitus on vain fiskaalinen.

Lämmitys on muuttunut arjen välttämättömyydestä ylellisyydeksi. Kotitaloudet maksavat energiasta enemmän kuin moni eurooppalainen yritys. Sähkölaskun ja polttoaineiden verotus osuu erityisesti niihin, jotka asuvat haja-asutusalueilla ja tuottavat oman lämpönsä. Näissä kotitalouksissa energiaverotuksesta on tullut käytännössä regressiivinen tulovero – mitä pienemmät tulot ja suurempi riippuvuus omasta energiasta, sitä ankarampi verotus.

Myös teollisuus on joutunut maksajaksi. Metsä-, kemian- ja metalliteollisuus käyttävät lämpöä ja prosessihöyryä, jotka syntyvät usein yhteistuotannosta. Kun polttoaineveroja ja hiilidioksidikomponentteja korotettiin, kustannukset nousivat kymmenillä miljoonilla euroilla vuodessa. Tämä ei vähennä päästöjä, se vähentää investointeja. Tehokkaimmat ja puhtaimmat laitokset maksavat korkeimmat verot, koska ne käyttävät energiaa paljon – vaikka tekevät sen puhtaammin kuin kilpailijansa.

Verotus on menettänyt ohjausvaikutuksensa ja kääntynyt itseään vastaan. Se ei enää ohjaa pois saastuttamisesta, vaan pois Suomesta. Päästöjä ei vähennetä, ne vain siirtyvät sinne, missä verotus on kevyempää. Tätä kutsutaan hiilivuodoksi, mutta todellisuudessa kyse on verovuodosta: työpaikat, investoinnit ja verotulot valuvat rajojen yli.

Korjaus on mahdollinen. Ensimmäinen askel on palauttaa verotus teknisen todellisuuden tasolle. Mitä tehokkaampi prosessi ja puhtaampi polttotekniikka, sitä alempi verotus. Yhteistuotanto ja korkean hyötysuhteen laitokset tulisi vapauttaa energiaverosta kokonaan, sillä ne tuottavat enemmän energiaa vähemmällä polttoaineella – juuri sen, mitä energiatehokkuudella tavoitellaan. Sähköveron ja polttoaineveron kaltaiset yleisverot on eriytettävä niin, etteivät ne estä puhtaan tekniikan käyttöä. Tällä hetkellä Suomi verottaa tehokkuutta, kun sen pitäisi verottaa tehottomuutta.

Suomi on pieni maa, mutta teknisesti suuri. Meillä on osaaminen, laitteistot ja tuotantoketjut, joilla energia voidaan tuottaa puhtaasti, tehokkaasti ja kotimaisin voimin. Se ei kuitenkaan hyödytä ketään, jos järjestelmä palkitsee veronkannon ja rankaisee järkevää tekniikkaa. Energia ei ole ongelma – se on ratkaisu, kunhan se vapautetaan verotuksen kahleista ja palautetaan takaisin sinne, mihin se kuuluu: tuotannon ja hyvinvoinnin perustaksi.