Kun kaikki verot ovat tapissa – mikään ei silti riitä

Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua julkisen talouden ongelmista. Velkaa otetaan lisää, veroja kiristetään ja silti valtiovarainministeriö kertoo vuodesta toiseen, että rahaa ei ole. Tästä syntyy väistämättä kysymys: onko ongelma todella verotulojen määrä vai se, miten taloutta hoidetaan?

Polttoaineen hinta on hyvä esimerkki tästä ongelmasta.

Kun suomalainen menee tankkaamaan auton, hän ei maksa pelkästään polttoaineesta. Litrassa on useita päällekkäisiä kustannuksia, joista suuri osa on poliittisia päätöksiä.

Ensimmäinen kerros on polttoainevero. Se koostuu energiasisältöverosta ja hiilidioksidiverosta. Bensiinissä tämä vero on yhteensä noin 70–75 senttiä litralta ja dieselissä hieman yli 50 senttiä litralta. Tämän päälle tulee vielä huoltovarmuusmaksu, pieni mutta pakollinen maksu valtion huoltovarmuusrahastoon.

Seuraava kerros on jakeluvelvoite. Tämä ei ole muodollisesti vero, mutta vaikutus on aivan sama. Suomessa polttoaineyhtiöiden on pakko sekoittaa liikennepolttoaineisiin uusiutuvia biopolttoaineita. Nämä ovat kalliimpia kuin fossiilinen polttoaine, ja kustannus siirtyy suoraan kuluttajan maksettavaksi. Jakeluvelvoitteen vaikutus on yleensä noin 15–25 senttiä litralta bensiinissä ja dieselissä usein vielä enemmän.

Kun nämä kustannukset on lisätty, päälle tulee vielä arvonlisävero. Suomessa maksetaan siis arvonlisävero myös polttoaineverosta ja jakeluvelvoitteen aiheuttamasta hinnasta. Käytännössä veroa maksetaan verosta.

Kun kaikki nämä kerrokset lasketaan yhteen, suomalaisen polttoainelitrasta noin euro on veroa tai poliittisten päätösten aiheuttamaa kustannusta. Jos pumpulla lukee esimerkiksi 1,80 euroa litralta, itse polttoaineen, jalostuksen ja jakelun osuus on siitä alle puolet.

Vertailu naapurimaihin kertoo paljon.

Ruotsi päätti viime vuosina laskea jakeluvelvoitetta merkittävästi. Päätös pudotti dieselin hintaa kerralla kymmeniä senttejä litralta. Norjassa taas energiapolitiikkaa tehdään öljymaan realiteeteista käsin. Vaikka Norja on kallis maa monella mittarilla, polttoaineen hinnassa ei ole samanlaista poliittista lisäkuormaa kuin Suomessa.

Suomessa tilanne on päinvastainen. Polttoaineeseen on ladattu ilmastopolitiikkaa, verotusta ja velvoitteita niin paljon, että markkinahinta jää sivurooliin.

Tämä on myös inflaatiopolitiikan näkökulmasta erikoinen ratkaisu. Polttoaineen hinta vaikuttaa lähes kaikkeen taloudessa. Se näkyy kuljetuskustannuksissa, elintarvikkeiden hinnoissa, rakentamisessa ja käytännössä jokaisessa tuotantoketjussa. Kun polttoaine kallistuu, kallistuu lähes kaikki.

Juuri tällaisissa tilanteissa monissa maissa reagoidaan verotukseen. Polttoaineveroja voidaan tilapäisesti laskea, jotta inflaatiopaineita saadaan hillittyä. Suomessa reaktio on usein päinvastainen: veroja kiristetään tai uusia velvoitteita lisätään samaan aikaan kun hinnat nousevat.

Tämä kertoo laajemmasta ongelmasta suomalaisessa talouspolitiikassa.

Kun talous sakkaa, ensimmäinen ajatus on verojen kiristäminen. Kun inflaatio kiihtyy, kustannuksia ei kevennetä. Kun investointeja pitäisi houkutella, yritysten ja energiankäytön kustannuksia nostetaan.

Lopputulos on se, minkä kaikki näkevät: verot ovat tapissa, mutta julkinen talous ei silti pysy tasapainossa.

Jos talous ei kasva, jokainen verokeskustelu muuttuu nollasummapeliksi. Silloin riidellään vain siitä, keneltä otetaan ja kenelle annetaan. Se ei rakenna yhtään tehdasta, ei lisää tuottavuutta eikä tuo uusia investointeja Suomeen.

Polttoaineen hinnan rakenne kertoo tästä ajattelusta paljon. Sen sijaan että hintaa tarkasteltaisiin osana koko talouden toimintaa, siitä on tehty poliittinen väline. Lopulta lasku päätyy kuluttajalle, yrittäjälle ja koko talouteen.

Suomessa keskustellaan paljon siitä, mistä saadaan lisää verotuloja. Vähemmän keskustellaan siitä, miten talous saataisiin kasvamaan niin, että verotuloja syntyy ilman jatkuvaa kiristämistä.

Jos talouspolitiikan suuntaa ei muuteta, sama keskustelu jatkuu vuodesta toiseen. Veroja nostetaan, velkaa otetaan lisää ja silti todetaan, että mikään ei riitä.

Polttoaineen hinta on vain yksi esimerkki tästä kokonaisuudesta – mutta hyvin paljastava sellainen.

 

Suomalainen verohelvetti – kuin venäläistä rulettia

Kuka maksaa verottajan palkan ja millä, jos verotettava loppuu?

Suomesta on rakennettu maa, jossa verotetaan lähes kaikkea.

Teet töitä – maksat veroa.
Yrität – maksat veroa.
Kulutat – maksat veroa.
Omistat talon – maksat veroa.

Ja jos luulit, että verot maksamalla saat palveluja, kannattaa katsoa ympärilleen.

Verotoimistoa ei ole. Kaikki hoidetaan netissä.
Pankkikonttorit ovat kadonneet. Nettiin vaan.
Terveyskeskukseen pääsy on oma projektinsa.
Poliisia näkee harvoin – jos silloinkaan.

Silti veroja maksetaan enemmän kuin koskaan.

Julkinen sektori kasvaa. Hallinto kasvaa. Virastoja riittää. Samalla tavallinen ihminen hoitaa yhä useamman asian itse.

Tulostat lomakkeet.
Täytät hakemukset.
Selvität asiat netissä.
Jonotat puhelimessa.

Ja maksat siitä kaikesta veroa.

Kun verot eivät riitä, ratkaisu on aina sama.

Lisää veroja.

Ja jos sekään ei riitä, otetaan velkaa. Miljardeja vuodessa.

Velka ei ole mitään muuta kuin tulevien verojen käyttöä etukäteen. Lasku siirtyy myöhemmäksi.

Mutta tässä kohtaa tulee toinen kysymys.

Kuinka kauan ihmiset tätä jaksavat?

Onko mikään ihme, jos pääomat lähtevät maasta?
Onko mikään ihme, jos sijoittajat katsovat mieluummin muualle?

Pääoma ja investoinnit menevät sinne, missä työ ja yrittäminen kannattaa. Missä tulevaisuus näyttää vakaalta.

Jos järjestelmä alkaa syödä omaa perustaansa, lopulta jäljelle jää vain yksi kysymys.

Kuka maksaa verottajan palkan ja millä, jos verotettava loppuu?

 

Postilaatikkoon tuli taas yksi kirje, joka kannattaa avata heti. Kiinteistöveropäätös. Kun katsoin omaa päätöstäni, huomasin että summa oli noussut vuodessa selvästi. Viime vuonna maksoin kiinteistöveroa 255,82 euroa. Tänä vuonna summa on 331,18 euroa. Nousua tuli lähes kolmannes. Päätin katsoa tarkemmin, mistä tämä oikein johtuu.

Kiinteistövero nousi lähes kolmanneksen – mistä oikein on kysymys?

Raahen kaupunginvaltuusto päätti viime syksynä nostaa kiinteistöveroprosentteja vuodelle 2026. Päätöstä perusteltiin kaupungin taloudella. Talousarvion valmistelussa arvioitiin, että ilman uusia toimenpiteitä alijäämä olisi noin 3,7 miljoonaa euroa. Yhdeksi ratkaisuksi esitettiin kiinteistöverojen korottamista.

Päätöksessä puhuttiin 0,20 prosenttiyksikön korotuksesta.
Se kuulostaa pieneltä muutokselta.

Kun oma veropäätös tuli postissa, todellisuus näytti hieman toisenlaiselta.

Vuonna 2025 kiinteistöveroni oli 255,82 euroa.
Vuonna 2026 se on 331,18 euroa.

Nousua vuodessa 75,36 euroa.

Prosentteina tämä tarkoittaa 29,46 prosentin korotusta.

Tarkistin veropäätöksen taustat, jotta näkisin mistä muutos tulee. Kiinteistöveron määrä muodostuu kahdesta tekijästä: verotusarvosta ja veroprosentista. Jos verotusarvo nousee, vero nousee. Jos veroprosentti nousee, vero nousee.

Tässä tapauksessa verotusarvot eivät selitä muutosta.

Maapohjan verotusarvo oli vuonna 2025 2 818,26 euroa.
Vuonna 2026 se on täsmälleen sama 2 818,26 euroa.

Rakennuksen verotusarvo puolestaan laski.
Vuonna 2025 verotusarvo oli 37 972,93 euroa.
Vuonna 2026 verotusarvo on 36 638,57 euroa.

Siitä huolimatta vero nousi selvästi.

Syy löytyy veroprosentista.

Vakituisten asuinrakennusten kiinteistöveroprosentti nousi Raahessa 0,55 prosentista 0,75 prosenttiin. Samalla maapohjan vero nousi 1,30 prosentista 1,50 prosenttiin.

Korotus on teknisesti 0,20 prosenttiyksikköä, mutta suhteellisesti tarkasteltuna veroprosentti nousi yli 36 prosenttia.

Kaupungin omien laskelmien mukaan kiinteistöverokertymä kasvaa noin 8,7 miljoonasta eurosta 10,6 miljoonaan euroon. Lisäystä tulee siis noin 1,9 miljoonaa euroa.

Valtuustossa tästä keskusteltiin. Esityksiä tehtiin kahteen suuntaan. Osa valtuutetuista esitti, että vakituisten asuntojen veronkorotusta kohtuullistettaisiin. Perussuomalaisten ryhmä esitti, ettei kiinteistöveroa nostettaisi lainkaan. Lopulta valtuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen äänin 28–15.

Kiinteistövero on sikäli erikoinen vero, että se ei huomioi maksukykyä. Sama vero tulee maksettavaksi riippumatta siitä, onko tulotaso korkea vai matala. Se kohdistuu suoraan asumiseen.

Raahessa päätettiin nyt kasvattaa kaupungin verotuloja tällä keinolla lähes kahdella miljoonalla eurolla.

Kun veropäätökset saapuivat postilaatikoihin, monelle kuntalaiselle konkretisoitui, mitä tuo päätös tarkoittaa käytännössä. Monessa taloudessa kiinteistöverolappu näyttää nyt aivan eri suuruiselta kuin vuosi sitten.

Ja silloin 0,20 prosenttiyksikköä ei tunnukaan enää kovin pieneltä muutokselta.

Kun verot nousevat ja silti velkaa otetaan lisää, herää väkisinkin kysymys: mitä tapahtuu sitten, jos verotettavaa ei enää olekaan? Kuka silloin maksaa verottajan palkan?

 

Kuka kopioi ja ketä?

Tänään sain kuulla mielenkiintoisen väitteen.
Minun blogitekstini ovat kuulemma kopioitu jostain.

Hetken mietin asiaa. En siksi että väite olisi pitänyt paikkansa, vaan siksi että jäin pohtimaan mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Jos kirjoitan kokemuksesta, mitä olen itse nähnyt, kokenut tai tehnyt, niin mistä se olisi kopioitu?

Olen kirjoittanut vuosien aikana aika monesta asiasta. Kirkosta eroamisesta, matkasta Hollantiin, pyöräilykulttuurista Utrechtissa, kunnallispolitiikasta, energiasta, tuulivoimasta ja vähän elämästä yleensäkin. Niissä teksteissä on mukana omia kokemuksia, keskusteluja ihmisten kanssa ja joskus myös pelkkää ihmettelyä siitä, miten maailma ympärillä toimii.

Niitä on aika vaikea kopioida mistään.

Jos joku joskus kirjoittaa esimerkiksi tilanteesta, jossa rivitalon seinän takana asuva kirkkoherra lähettää kirjeen ja pyytää miettimään vielä kerran kirkosta eroamista, niin siinä on aika vahva henkilökohtainen elementti mukana. Tai jos kirjoittaa matkasta Utrechtin keskustaan ja ihmettelee pyöräilykulttuuria, jossa liituraitapukuinen johtaja polkee töihin nahkasalkku tarakalla, niin sekin on enemmän matkamuisto kuin kirjallisuuslainaus.

Ehkä tässä on kyse jostain muusta.

Kun ihminen kirjoittaa pitkään, hänelle muodostuu oma tapa kirjoittaa. Oma rytmi, oma kieli ja oma tapa rakentaa ajatusta. Joku käyttää akateemista kieltä, joku kirjoittaa kuin virkamies ja joku kirjoittaa kuin puhuisi kahvipöydässä.

Minä kuulun siihen viimeiseen ryhmään.

Kirjoitan niin kuin puhun. Joskus suoraan, joskus vähän kiertäen, joskus huumorilla ja joskus vähän piikikkäästi. Tarkoitus ei ole esittää kirjailijaa vaan avata ajatuksia ja herättää keskustelua.

Blogikirjoittamisen idea on oikeastaan aika yksinkertainen. Kerrotaan havainto, kerrotaan tarina ja kysytään lopuksi miksi asiat ovat niin kuin ovat.

Jos joku kokee sen kopioinniksi, niin se on jo aika mielenkiintoinen ajatus.

Minulle kirjoittaminen on ollut tapa pysähtyä hetkeksi ajattelemaan asioita ääneen. Välillä teksti syntyy nopeasti, välillä sitä pyörittelee pidempään. Joskus teksti herättää keskustelua ja joskus se menee ohi hiljaisuudessa.

Se kuuluu asiaan.

Yhden asian voin kuitenkin luvata.

Jos joskus kopioin jotain, niin se on hyvä idea, jonka joku toinen on keksinyt ennen minua. Mutta omat kokemukset, omat havainnot ja omat ajatukset syntyvät edelleen ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Omassa päässä.

Ja jos joku haluaa väittää muuta, niin sekin on ihan sallittua. Se kuuluu samaan keskusteluun kuin nämä blogitekstitkin.

Kirjoitetaan, luetaan ja ollaan välillä eri mieltä. Se on paljon terveempi tapa kuin se, että kukaan ei sano mitään.

Jos joku edelleen epäilee kopiointia, niin asia on helppo ratkaista.

Lukekaa tekstit.

Jos niissä on virheitä, murretta ja välillä vähän liikaakin suoraa puhetta, niin ne ovat todennäköisesti minun kirjoittamiani.

Oulun Kärpät – paljon rahaa, vähän tulosta

Oulussa on totuttu siihen, että keväällä pelataan isoista asioista. Tänä ja viime keväänä hallin ovet menivät kiinni aivan liian aikaisin. Kun joukkue pelaa Liigan kolmanneksi suurimmalla budjetilla ja jää silti sivuun ratkaisukeväästä, kyse ei ole enää sattumasta. Se on merkki siitä, että rakenteessa on jotakin pielessä.

Jääkiekossa on yksi vanha totuus. Maalia kohti voi hyökätä kuinka paljon tahansa, mutta jos laukaukset eivät mene sisään, tulosta ei synny. Kärppien viimeiset kaksi kautta näyttävät juuri siltä. Liike on ollut kovaa, mutta suunta hajanaista.

Urheilujohdon linja – missä meni pieleen

Kärppien menestysvuosien aikana seura tunnettiin selkeästä urheilullisesta identiteetistä. Joukkue rakennettiin tiettyä pelitapaa varten. Pelaajat sopivat toistensa ympärille ja roolit olivat tarkkoja.

Viime vuosina suunta on muuttunut. Pelaajahankinnat ovat muistuttaneet enemmän palapeliä, jossa paloja kerätään eri pöydiltä ilman että kokonaiskuva on täysin valmis. Paperilla rosteri on näyttänyt hyvältä. Yksittäisiä taitavia pelaajia on ollut paljon, mutta kokonaisuus ei ole muodostanut selkeää rakennetta.

Monessa pelissä Kärpät on näyttänyt joukkueelta, jossa kaikki osaavat pelata, mutta kukaan ei johda peliä. Ykkössentteri, joka rytmittää hyökkäyksen. Puolustaja, joka rauhoittaa viisikon. Pelaaja, joka ottaa pukukopin haltuun vaikeina hetkinä. Näitä rooleja ei voi ostaa irrallisina palasina.

Kun urheilullinen linja vaihtelee, myös pelitapa alkaa elää. Silloin joukkue ei koskaan ehdi rakentaa selkeää identiteettiä.

Oulun pelaajapolun katkeaminen

Kärppien vahvin ase oli aikanaan oma pelaajatuotanto. Oulusta nousi jatkuvasti uusia pelaajia Liigaan ja siitä eteenpäin maailmalle.

Pukukopissa oli aina pelaajia, joille seura merkitsi enemmän kuin pelkkää sopimusta. He tiesivät mitä Kärppä-logo tarkoittaa ja mitä Oulussa odotetaan.

Kun oma pelaajapolku ohenee, myös identiteetti ohenee. Joukkue alkaa muistuttaa siirtomarkkinoilta koottua ryhmää. Pelaajat tulevat eri sarjoista ja eri kulttuureista. Osa on matkalla seuraavaan sopimukseen, osa hakemassa uutta alkua.

Tällainen ryhmä voi olla yksilöinä taitava, mutta yhteisen suunnan rakentaminen vie aikaa. Liigassa aikaa ei ole paljon.

Muukalaislegioona ilman yhteistä suuntaa

Kärpät ei ole ainoa seura, jossa ulkomaalaisia pelaajia on paljon. Se on osa modernia jääkiekkoa.

Ongelma syntyy silloin, kun joukkueen selkäranka ei ole riittävän vahva. Jos pukukopissa ei ole riittävästi pelaajia, jotka kantavat seuran kulttuuria, suunta alkaa hajota.

Silloin pelistä katoaa se kuuluisa yhteinen päämäärä. Viisikko liikkuu, mutta liike ei aina ole samaan suuntaan.

Miksi Tappara tekee saman rahalla enemmän

Tappara on viime vuosien Liigassa ollut se seura, joka tekee asioita järjestelmällisesti. Pelaajabudjetti ei ole valtavasti suurempi kuin monella kilpailijalla, mutta rakenne on selkeä.

Tapparassa joukkue rakennetaan pelitavan ympärille. Pelaajat valitaan rooleihin, ei pelkän tilaston perusteella. Jokaisella ketjulla on tehtävä. Jokaisella puolustajaparilla on tarkoitus.

Kun rakenne on kunnossa, yksittäiset pelaajat näyttävät paremmilta kuin ehkä ovatkaan. Se on hyvin rakennetun joukkueen merkki.

Kärppien kysymys tulevaisuudelle

Oulussa ei ole pulaa osaamisesta eikä jääkiekon kulttuurista. Kärpät on edelleen yksi suomalaisen jääkiekon suurista seuroista.

Siksi kysymys ei ole siitä, voiko Kärpät nousta takaisin. Kysymys on siitä, miten suunta käännetään.

Onko ratkaisu uusissa pelaajissa, vai siinä että seura palaa takaisin siihen identiteettiin, joka teki siitä aikanaan dynastian?

Jos suunta löytyy uudelleen, Oulussa pelataan taas keväällä pitkälle.

Jos ei löydy, reilun kolmen miljoonan budjetti on vain kallis tapa katsoa pudotuspelejä televisiosta.

Vihreäteräs Euroopan autoteollisuuden käyttöön. 

Jyrki Itkosen Face-päivityksen innoittamana.

Vihreä teräs – mitä se oikeasti tarkoittaa

Euroopan autoteollisuudelle on asetettu yhä tiukempia päästövaatimuksia. Keskustelu ei koske enää pelkästään autojen pakokaasuja, vaan myös sitä, miten autot valmistetaan. Yksi keskeinen kysymys on teräs. Auton rakenteesta noin tonni on terästä, ja teräksen valmistus kuuluu maailman suurimpiin yksittäisiin hiilidioksidin lähteisiin.

Siksi autoteollisuudelle esitetään yhä useammin vaatimuksia käyttää niin sanottua vihreää terästä.

Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta. Jos rautamalmi pelkistetään vedyn avulla hiilen sijaan ja teräs valmistetaan sähköuunissa, hiilidioksidipäästöt pienenevät merkittävästi. Kun tällaisesta teräksestä valmistetaan autoja, myös auton valmistuksen päästöt pienenevät.

Paperilla tämä näyttää suoraviivaiselta ratkaisulta.

Kun asiaa tarkastellaan lähempää, huomataan nopeasti että kyse ei ole yhdestä muutoksesta. Kyse on koko terästeollisuuden tuotantoketjun muuttamisesta. Teräksen valmistus ei ole yksi laite tai yksi prosessi. Se on kokonainen teollinen järjestelmä, jossa materiaali ja energia kiertävät useiden vaiheiden kautta.

Siksi vihreä teräs ei ole pelkkä uusi teknologia. Se on koko teollisen energiatalouden uudelleenjärjestely. 

Miten terästä tehdään tänään

Perinteinen terästehdas perustuu niin sanottuun integroituihin prosessiin. Rautamalmi pelkistetään masuunissa raudaksi. Pelkistyksessä käytetään koksia, joka toimii sekä polttoaineena että kemiallisena pelkistimenä.

Masuunista syntyy sulaa raakarautaa ja kuonaa.

Raakarauta siirtyy konvertteriin, jossa siitä valmistetaan terästä puhaltamalla sulaan metalliin happea. Happipuhallus poistaa hiiltä ja muita epäpuhtauksia.

Tämän jälkeen teräs valetaan aihioiksi ja siirtyy valssaamoihin, joissa siitä valmistetaan levyä, nauhaa tai muita tuotteita.

Prosessi on metallurgisesti hyvin tunnettu ja sitä on kehitetty yli sadan vuoden ajan. Samalla sen ympärille on syntynyt monimutkainen energiajärjestelmä.

---

Terästehdas tuottaa myös energiaa

Masuunissa syntyy masuunikaasua. Koksilaitoksessa syntyy koksikaasua ja konvertterissa niin sanottua LD-kaasua. Kun nämä kaasut puhdistetaan pölystä ja epäpuhtauksista, niitä voidaan käyttää voimalaitoksessa polttoaineena.

Niillä tuotetaan sähköä ja höyryä tehtaan omaan käyttöön.

Tämä tekee integroidusta terästehtaasta eräänlaisen energiakombinaatin. Prosessin sivutuotteena syntyvä energia kiertää takaisin tehtaan toimintaan.

Raahessa tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Tehdas tuottaa sivukaasuista sähköä, höyryä ja lämpöä. Voimalaitokselta lähtee kuumaa paineistettua syöttövettä prosesseihin. Valssaamon askelpalkki- ja läpityöntöuunien jäähdytyksessä käytetään noin 140-asteista painevettä, joka kiertää takaisin energiajärjestelmään.

Lisäksi osa lämmöstä hyödynnetään kaukolämpönä kaupungille.

Terästehdas ei siis ole vain metallurginen laitos. Se on samalla myös merkittävä energiantuottaja.

---

Romuteräs ja sähköuuni

Yksi tapa vähentää päästöjä on käyttää romuterästä. Romu voidaan sulattaa sähkökaariuuneissa ja siitä valmistetaan uusi terästuote.

Tämä on jo nykyisin suhteellisen vähäpäästöinen tuotantotapa.

Romussa on kuitenkin rajoituksia. Romuteräs on lähes aina sekoitus erilaisia teräksiä. Se voi sisältää esimerkiksi kuparia, kromia, nikkeliä tai molybdeenia. Näitä epäpuhtauksia ei ole helppo poistaa sulasta teräksestä.

Autoteollisuuden käyttämä teräs vaatii erittäin tarkkaa koostumuksen hallintaa. Siksi romua käytetään usein vain osittain. Lopullisen koostumuksen varmistamiseksi tarvitaan myös puhdasta metallista raaka-ainetta.

---

Rautasieni – vihreän teräksen väliportaaksi jäävä prosessi

Kun rautamalmi ei enää mene masuunin kautta, se täytyy pelkistää toisella tavalla ennen kuin siitä voidaan valmistaa terästä.

Tässä kohtaa prosessiin tulee mukaan rautasieni.

Rautasieni syntyy, kun rautamalmi pelkistetään kiinteässä tilassa ilman että se sulaa. Prosessia kutsutaan suorapelkistykseksi. Englanniksi sitä kutsutaan nimellä Direct Reduced Iron.

Tuloksena syntyy huokoinen metallinen rakenne, joka muistuttaa ulkonäöltään sientä.

Rautasieni ei vielä ole terästä. Se on välituote, joka syötetään sähkökaariuuniin romun kanssa.

---

Vedyn rooli

Perinteisessä suorapelkistyksessä pelkistyskaasuna käytetään maakaasua. Vihreän teräksen mallissa maakaasu korvataan vedyllä.

Vety reagoi rautamalmin kanssa ja muodostaa vettä hiilidioksidin sijaan.

Kemiallisesti tämä on tunnettu prosessi. Haaste on mittakaava.

Vety täytyy valmistaa elektrolyysillä, joka kuluttaa suuria määriä sähköä. Lisäksi pelkistysreaktorit toimivat korkeassa lämpötilassa, joten prosessi vaatii myös lämpöenergiaa.

---

Energiatalous muuttuu

Kun masuuniprosessi poistuu, katoaa samalla myös sen tuottama energia.

Masuunikaasu, koksikaasu ja konvertterikaasu eivät enää kierrä voimalaitokseen. Sähköä ja höyryä ei enää synny prosessin sivutuotteena.

Samaan aikaan uusi tuotantotapa lisää sähkön tarvetta.

Sähkökaariuuni käyttää sähköä teräksen sulattamiseen. Vedyn valmistus lisää sähkön tarvetta entisestään.

Näin syntyy kaksoisvaikutus.

Vanhan prosessin energiantuotanto katoaa, ja uusi prosessi lisää sähkön kulutusta.

---

Mitä vihreä teräs siis tarkoittaa

Vihreä teräs ei ole vain uusi metallurginen menetelmä.

Se on koko terästeollisuuden energiajärjestelmän muutos.

Kun vanha tuotantotapa poistuu, katoaa samalla suuri määrä teollista energiantuotantoa. Tilalle tulee prosessi, joka tarvitsee enemmän sähköä kuin koskaan aikaisemmin.

Siksi vihreän teräksen keskustelu ei ole pelkkää metallurgiaa. Se on myös keskustelua energiasta.

Ja juuri siinä kohtaa nousee esiin kysymys, joka ratkaisee koko muutoksen.

Mistä se sähkö tulee?

Lähteet ja lisälukemista

World Steel Association
Steel Statistical Yearbook ja terästeollisuuden tuotanto- ja energiadata.

International Energy Agency (IEA)
Iron and Steel Technology Roadmap – analyysi terästeollisuuden päästöistä ja tulevista teknologioista.

European Commission
EU Steel Strategy ja teollisuuden vähähiilisyysstrategiat.

HYBRIT Development AB
Hydrogen Breakthrough Ironmaking Technology – vetypelkistykseen perustuvan teräksen valmistus.

SSAB
Fossil-free steel ja SSAB:n Raahen ja Luulajan tuotantoteknologian esittelyt.

H2 Green Steel / Stegra
Bodenin vetypohjaisen terästehtaan tekniset kuvaukset.

Midrex Technologies
Direct Reduced Iron – rautasienen valmistusprosessi.

International Energy Agency
Hydrogen in Industry – vedyn käyttö raskaassa teollisuudessa.

Eurofer – European Steel Association
European Steel in Figures – Euroopan terästeollisuuden tilastot.

U.S. Department of Energy
Steel Manufacturing and Energy Use – teräksen valmistusmenetelmien energiantarve.

Metallurgical and Materials Transactions / ASM International
Metallurgian ja teräksen valmistuksen tekniset perusteokset.

SSAB Europe – Raahen terästehdas
Tuotantoprosessin ja energiajärjestelmien esittelyaineisto.

Geologian tutkimuskeskus (GTK)
Rautamalmi ja metallien tuotanto – raaka-aineketjut ja mineraalitalous.

VTT – Teknologian tutkimuskeskus
Vetytalous ja teollisuuden sähköistyminen Suomessa.

Motiva / Energiavirasto
Suomen teollisuuden energiankäyttö ja energiatehokkuus.

Suomen teräsyhdistys
Kotimaisen terästeollisuuden tekniset katsaukset.

 Raahen Seutu kirjoitti tänä aamuna 

Raahe on tehnyt itsestään kalliin- Teollisuustonttien hintataso on yli kaksikertainen lähikaupunkeihin verrattuna.

Yksi puhelu, yksi investointi, yksi kaupunki

Olen puhunut teollisuustonttien hinnasta syksystä 2021. Silloin sanoin, että Raahe ei voi hinnoitella itseään ulos kilpailusta. Sanoin myös, että meidän pitää rakentaa malli, jossa yrittäjä saa yhdellä puhelulla kaiken tarvitsemansa tiedon päätöksentekoa varten.

Yksi puhelu. Yksi vastuuhenkilö. Yksi selkeä polku.

Viisi vuotta on kulunut. Mitään rakenteellista muutosta ei ole tehty.

Nyt lehdessä todetaan, että tonttien hinnat ovat yli kaksinkertaiset lähikaupunkeihin verrattuna. Fakta on pöydässä. Samaan aikaan tontit eivät liiku. Silti keskustelu kääntyy siihen, ettei hinta ole ainoa ratkaiseva tekijä.

Ei olekaan. Mutta se on tekijä.

Mutta mitä tekee Kalajoki. 

Ottaa yrittäjän avosylin vastaan ja kun puhelu loppuu yrittäjällä on toimitilat tai nimellisellä korvauksella ostettu tontti. Ja niin yksi yrittäjä löysi jälleen paikan jossa hänen työtään arvostetaan.

Jos kaksi kuntaa ovat logistisesti mahdollisia vaihtoehtoja ja toisessa tontti maksaa viisi euroa neliöltä ja toisessa yksitoista, se näkyy laskelmassa. Yritykset eivät tee sijoittumispäätöksiä mielikuvalla vaan taulukolla.

Sama toimintakulttuuri näkyy Seminaarin alueessa.

Syksyllä 2021 esitin, että alueen kehittäminen voidaan rakentaa EU-hankerahoituksen varaan. Laadin myöhemmin hankesuunnitelman. Tein kustannusarvion. Rakensin rahoitusrakenteen. Toimitin asiapaperit eteenpäin. Vastaan tuli toteamus, että omarahoitusosuus on liian suuri.

Omarahoitusosuus ei ole yksi luku budjettirivillä. Se koostuu useista elementeistä. Se on vipu, jolla saadaan ulkopuolista rahaa liikkeelle. Kun kokonaisuus on kolmekymmentä miljoonaa euroa ja siitä merkittävä osa tulee EU-rahoituksena, kyse ei ole kulusta vaan pääoman rakentamisesta.

Kolmekymmentä miljoonaa euroa ei ole paperilla oleva numero. Se on työmaita, palkkoja, aliurakoita, suunnittelua, materiaaleja. Se on raahelaisia yrityksiä ja raahelaisia työntekijöitä. Meillä on kaupungissa rakennusyritys, joka on kunnostanut kirkon ja tekee parhaillaan Porvari- ja kauppakoulua. Osaamista on. Referenssit ovat kovia. Kokemus suojelukohteista on todistettu.

Silti hanke seisoo.

Kaupungin tehtävä ei ole varoa investointeja. Kaupungin tehtävä on rakentaa edellytykset niille. Tonttihinnoittelu, hankintamallit ja investointivalmistelu ovat samaa kokonaisuutta. Ne kertovat, halutaanko olla aktiivinen toimija vai odottaa, että joku muu ratkaisee.

Raahe ei voi nojata siihen ajatukseen, että joku päivä tulee iso hanke, joka pelastaa kaiken. Elinvoima syntyy rakenteesta, ei toiveesta ja puheesta, jota olemme kyllä kuulleet. 

Olen puhunut yhdestä puhelusta, kilpailukyvystä ja investointien vipuvaikutuksesta viisi vuotta. Nyt keskustelu on viimein julkista. Se on hyvä asia. Se tarkoittaa, että asia ei ole enää yhden valtuutetun huomio, vaan yhteinen kysymys.

Tämä ei ole henkilökohtainen kysymys. Tämä on suuntaa koskeva kysymys.

Halutaanko Raahe, joka hinnoittelee, varoo ja odottaa.

Vai Raahe, joka rakentaa, kokeilee ja ottaa hallitun riskin.

Minä tiedän kumman valitsen.