Tämän aamun uutisia kuunnellessa meinasi mennä kahvi väärään kurkkuun. Onko totta, että eläkeläiset ovat tämän maan talouden suurin alijäämän aiheuttaja? 

Tätä mieltä on Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn.

Itse olen asiasta vahvasti eri mieltä. 

Suomen talouskeskustelun vaiettu ydin – mitoitus

Suomessa käydään jälleen keskustelua siitä, kenen pitäisi osallistua julkisen talouden tasapainottamiseen. Kun Olli Rehn nostaa esiin eläkeläisten roolin ja Riikka Purra puolustaa heidän asemaansa, huomio kohdistuu yhteen väestöryhmään. Se on näkyvä tapa käydä keskustelua. Mutta se ei ole talouden ydin.

Ydin on mitoitus.

Suomen bruttokansantuote on noin 300 miljardia euroa vuodessa. Julkiset menot ovat yli 170 miljardia euroa, eli yli 57 prosenttia BKT:sta. Julkinen sektori käyttää siis yli puolet koko kansantalouden tuotoksesta. Tämä on kansainvälisesti korkea taso.

Valtion velka on noussut yli 220 miljardiin euroon. Velkasuhde on yli 75 prosenttia BKT:sta ja kasvaa ilman rakenteellisia korjausliikkeitä. Pelkät korkomenot ovat nousseet 3–4 miljardin euron vuositasolle. Se on summa, joka ei lisää palveluja, ei vahvista kasvua eikä rakenna tulevaisuutta. Se on hinta aiemmasta epätasapainosta.

Suomen julkinen talous on rakenteellisesti alijäämäinen useilla miljardeilla euroilla vuodessa. Tämä tarkoittaa, että menot ylittävät tulot pysyvästi, eivät vain heikon suhdanteen aikana. Ongelma ei ole yksittäinen kriisi. Ongelma on mittakaava.

Eläkkeet ovat keskustelussa esillä, ja syystäkin. Työeläkkeitä maksetaan noin 37 miljardia euroa vuodessa. Työeläkerahastoissa on noin 260 miljardin euron varallisuus. Keskimääräinen kokonaiseläke on noin 1 900 euroa kuukaudessa. Suuri osa eläkkeensaajista saa tätä pienempää eläkettä.

Eläkkeet ovat merkittävä rahavirta, mutta ne eivät yksin selitä julkisen talouden alijäämää. Kyse ei ole yhdestä menoerästä, vaan kokonaismenojen tasosta suhteessa talouden kantokykyyn.

Julkinen sektori työllistää noin 650 000 ihmistä, noin neljänneksen kaikista palkansaajista. Henkilöstömenot muodostavat merkittävän osan julkisista menoista. Julkinen talous rahoitetaan verotuloilla ja velalla.

Verotulot syntyvät neljästä pääkanavasta: palkkatulojen veroista ja sosiaalimaksuista, yritysten maksamista yhteisöveroista, kulutusveroista sekä pääomatuloveroista. Näiden kaikkien taustalla on sama perusta – markkinoilla syntyvä arvonlisä.

Yritykset tuottavat tavaroita ja palveluita. Niistä syntyy palkkoja ja voittoja. Näistä maksetaan veroja. Kulutuksesta maksetaan arvonlisäveroa. Tämä on julkisen rahoituksen perusta.

Julkinen sektori ei itsessään luo markkinaehtoista arvonlisää, joka kasvattaisi veropohjaa. Se käyttää sitä. Jos yksityinen talous kasvaa vahvasti, julkisen talouden rahoituspohja vahvistuu. Jos kasvu on hidasta, mutta menot pysyvät korkeina, syntyy alijäämä. Se katetaan velalla tai veronkorotuksilla.

Suomen haaste on hidas talouskasvu ja vaimea tuottavuuskehitys. Kun veropohja ei laajene riittävästi, mutta julkinen menotaso pysyy yli puolessa BKT:sta, yhtälö kiristyy.

Väestörakenne lisää painetta. Suomessa on noin 1,6 miljoonaa eläkkeensaajaa. Työikäisten määrä on vähentynyt jo yli vuosikymmenen ajan. Huoltosuhde heikkenee. Yhä pienempi joukko työssäkäyviä rahoittaa yhä suuremman julkisen kokonaisuuden.

Tässä kohtaa keskustelun pitäisi pysähtyä.

Kysymys ei ole siitä, osallistuvatko eläkeläiset vai eivät. Kysymys on siitä, onko julkisen sektorin koko mitoitettu realistisesti siihen talouteen, joka sen rahoittaa.

Jos julkinen sektori käyttää yli puolet kansantalouden tuotoksesta ja talous kasvaa hitaasti, pienet korjausliikkeet eivät riitä. Rakenteellinen epätasapaino ei ratkea etsimällä helpointa maksajaa. Se ratkeaa mitoittamalla menot realistisesti, vahvistamalla kasvun edellytyksiä ja varmistamalla, että julkinen sektori ei kasva nopeammin kuin se talous, joka sen rahoittaa.

Numerot ovat avoimia. Mittasuhteet ovat nähtävissä.

Suomen talousongelman ydin ei ole yksittäinen väestöryhmä. Ydin on mitoitus.

 

Ilmatieteen laitos – tutkimuslaitoksesta yhteiskunnalliseksi toimijaksi

Suomessa Ilmatieteen laitos nauttii poikkeuksellista luottamusta. Se on instituutio, jonka sanomisia pidetään tieteellisinä, puolueettomina ja viranomaisluonteisina. Juuri siksi sen roolia on syytä tarkastella kriittisesti –  rakenteen tasolla.

Ilmatieteen laitos ei ole enää vain säätä mittaava ja ennustava tutkimuslaitos. Se on samanaikaisesti tutkimusorganisaatio, viranomainen, viestijä, riskien arvioija ja päätöksenteon tukija. Nämä roolit ovat vuosien mittaan kietoutuneet toisiinsa tavalla, joka muuttaa laitoksen luonnetta. Se ei ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan osallistuu sen tulkinnan ja kehystämisen rakentamiseen.

Tässä kohtaa syntyy yhteiskunnallisesti kiinnostava ilmiö.

Kun sama instituutio tuottaa havaintoaineiston, mallintaa sen, arvioi riskit ja viestii johtopäätökset suoraan julkisuuteen ja päätöksentekoon, kriittinen etäisyys kapenee. Tutkimuksellinen epävarmuus jää taustalle, ja etualalle nousee kertomus, joka on viestinnällisesti selkeä, mutta tieteellisesti yksinkertaistettu.

Ilmatieteen laitoksen tiedotteissa ja asiantuntijapuheessa toistuvat sanat riski, uhka, varovaisuus ja ennakointi. Ne ovat ymmärrettäviä käsitteitä viranomaiskontekstissa. Ongelma syntyy, kun nämä käsitteet alkavat korvata tutkimuksellisen keskustelun. Epävarmuus tunnustetaan raporteissa, mutta katoaa julkisessa puheessa. Luonnollinen vaihtelu ja vaihtoehtoiset tulkinnat jäävät sivuun, koska ne eivät palvele varoituslogiikkaa.

Kun laitoksen viestintä nojaa yhä useammin mallipohjaisiin skenaarioihin ja pitkän aikavälin uhkakuviin, sen rooli muuttuu. Se ei enää vain kuvaa ilmakehän tilaa, vaan osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen ohjaukseen. Tällöin kysymys ei ole enää siitä, onko tutkimus sinänsä pätevää, vaan siitä, mihin tarkoitukseen tutkimusta käytetään.

Tässä tilanteessa kriittinen keskustelu katkeaa usein auktoriteettiin vetoamalla. Viittaus kansainvälisiin arvioihin tai konsensukseen korvaa argumentin. Tämä ei ole poikkeuksellista, mutta se on ongelmallista. Kun keskustelu päättyy siihen, kuka on sanonut, eikä siihen, mitä on havaittu, tiede muuttuu välineeksi eikä menetelmäksi.

Ilmatieteen laitos ei toimi näin siksi, että se haluaisi harhauttaa. Se toimii näin, koska se on osa järjestelmää, jossa rahoitus, näkyvyys, poliittinen relevanssi ja yhteiskunnallinen merkitys kulkevat käsi kädessä. Instituutio oppii nopeasti, millainen puhe vahvistaa sen asemaa ja millainen puhe jää kuulumattomiin. Tämä on institutionaalista dynamiikkaa, ei salaliittoa.

Mutta juuri siksi tämä dynamiikka on vaarallinen.

Kun tieteellinen instituutio alkaa tuottaa tietoa yhä enemmän omaa tehtäväänsä, rooliaan ja jatkuvuuttaan varten, se loittonee tutkivasta tieteestä. Tiede etsii vastauksia myös silloin, kun ne horjuttavat vallitsevaa käsitystä. Instituutio taas pyrkii vakauteen, ennakoitavuuteen ja uskottavuuden säilyttämiseen.

Yhteiskunnalle tämä näkyy luottamuskysymyksenä. Kansalainen ei välttämättä pysty arvioimaan mallien yksityiskohtia, mutta hän aistii ristiriidan silloin, kun epävarmuus ja varmuus elävät rinnakkain. Kun kaikki vastaukset tukevat samaa kertomusta, kysymys ei enää ole luonnosta, vaan tiedon käytöstä.

Ilmatieteen laitos on liian tärkeä instituutio jätettäväksi kritiikin ulkopuolelle. Juuri sen asema edellyttää avointa ja jatkuvaa tarkastelua. Ei siksi, että tiede kyseenalaistettaisiin, vaan siksi, että tiede säilyisi tieteenä eikä muuttuisi hallinnolliseksi työkaluksi.

Ilmatieteen laitoksen ympärille on muodostunut auktoriteettinen tulkintakeskus, jossa luonnon ilmiöitä ei ensisijaisesti suhteuteta pitkään historiaan, vaan nykyhetkeen ja ennakointitarpeeseen.

Kun luonnosta puhutaan vain riskien ja varovaisuuden kautta, itse luonnon luonne – vaihtelu, liike ja sopeutuminen – jää taustalle. Ja silloin ei enää puhuta vain säästä tai ilmastosta, vaan tavasta ohjata yhteiskunnallista ajattelua. 

Tiede kestää kritiikin.
Tieteelliset instituutiot tarvitsevat sitä.

Tämä kirjoitus lähti siitä, että ammattiliitot kilpailevat sosiaalisessa mediassa ihmisten sieluista.

Syntyi ajatus, että miksi? Miksi näin? 

Miksi liikkeet, joiden pitäisi nojata jäsenten kokemukseen ja luottamukseen, tarvitsevat yhä aggressiivisempaa näkyvyyttä ja vastakkainasettelua?

Ay-jäsenyyden murros – miksi yhä useampi valitsee toisin

Ammattiliittojen jäsenmäärien laskua selitetään usein välinpitämättömyydellä, nuorison arvojen muutoksella tai “vapaamatkustajuudella”. Selitykset kiertävät kehää, mutta ne eivät osu ydinkysymykseen. Todellinen syy on arkisempi ja samalla vaikeampi hyväksyä: yhä useampi työntekijä ei koe saavansa liittojäsenyydestä sellaista lisäarvoa, joka vastaisi sen hintaa.

Oma ratkaisuni oli selvä jo vuosia ennen eläköitymistä. Olin YTK:ssa koko loppu-urani ajan. Valinta ei perustunut ideologiaan, vaan kokemukseen. Työttömyysturva toimi, palvelu toimi ja järjestelmä toimi juuri silloin, kun sitä tarvittiin.

Usein unohtuu, että ansiosidonnainen työttömyysturva ei ole ammattiliittojen yksinoikeus. Se perustuu lainsäädäntöön. Kassa maksaa etuuden, ehdot ovat samat ja tulorekisteri tuottaa tiedot. Kun työttömyys alkoi, asiointi oli yksinkertaista: rasti ruutuun – olen ollut koko ajan työttömänä – lähetä. Ei lomakerallia, ei epäluottamusta, ei turhaa byrokratiaa. Järjestelmä luotti jäseneen ja viranomaisdataan. Se on nykyaikaa.

Yleinen väite on, että liittoon kuulumattomat “nauttivat ilmaiseksi” liittojen lakkoilemista eduista. Tämä argumentti nojaa virheelliseen lähtökohtaan. Suomen työelämän perussuoja ei perustu lakkoihin, vaan lakiin. Työsopimuslaki, työaikalaki, vuosilomalaki, irtisanomissuoja, yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto koskevat kaikkia työntekijöitä. Ne eivät ole jäsenetuja, vaan yhteiskunnan säätämiä perusoikeuksia.

Myös yleissitovat työehtosopimukset ovat poliittinen ratkaisu, eivät yksittäisen työntekijän moraalinen valinta. Jos järjestelmä on yleissitova, sen soveltaminen ei tee kenestäkään vapaamatkustajaa. Oikeuksien käyttäminen ei muutu vääräksi siksi, että joku toinen maksaa jäsenmaksun.

Usein sanotaan, että liitoilla on “paljon enemmän etuja”. Todellisuudessa monelle nämä lisäedut eivät koskaan realisoidu. Sen sijaan YTK:n jäsenyys tarjosi konkreettisesti ne asiat, joita oikeasti tarvitsin: ansioturvan, lakimiespalvelun ja kattavan vapaa-ajan tapaturmavakuutuksen. Harrastejääkiekko sisältyi vakuutukseen – asia, joka monessa muussa vakuutuksessa on rajattu pois. Nämä eivät ole pieniä yksityiskohtia, vaan arjen todellista turvaa.

Kun tähän yhdistetään selkeä palvelumalli ja poliittinen neutraalius, valinta ei ole protesti ay-liikettä vastaan. Se on rationaalinen päätös. Ihmiset eivät ole hylkäämässä turvaa, vaan valitsemassa sen sieltä, missä se toimii.

Ammattiliittojen ongelma ei ole se, että ne olisivat historiassa tehneet väärin. Ongelma on se, että työelämä on muuttunut, mutta liittojen oma itseymmärrys ei ole muuttunut samaa tahtia. Kun jäsenyyttä perustellaan syyllistämällä tai moraalipaineella, se kertoo luottamuksen puutteesta.

Jos liiton tarjoama lisäarvo olisi jäsenelle aidosti korvaamaton, jäsenyyttä ei tarvitsisi perustella kampanjoilla tai vapaamatkustaja-retoriikalla. Se olisi itsestäänselvyys.

Tämä ei ole hyökkäys ammattiliittoja vastaan. Tämä on havainto siitä, että yhä useampi työntekijä tekee tietoon, kokemukseen ja toimivuuteen perustuvan valinnan. Ja juuri siksi ay-jäsenyyden murros ei ratkea mainoslauseilla, vaan katsomalla rehellisesti, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat – ja mistä he sen saavat.

 

Luonto ei tunne eikä tiedä, mikä on normaalia

Evoluutio, kaoottinen meteorologia ja mittausten muokkaaminen

Luonto ei toimi suoraviivaisesti. Se ei etene tasaisena käyränä eikä noudata ihmisen määrittelemiä aikajaksoja. Luonnon perusominaisuuksia ovat vaihtelu, sopeutuminen ja murrokset. Tämä pätee yhtä lailla evoluutioon, ilmastoon kuin säähän.

Evoluutio on tästä kiistaton todiste. Ilman ympäristön ja ilmaston jatkuvaa muutosta ei olisi lajien sopeutumista, leviämistä eikä katoamista. Luonnonhistoria on kertomus pitkistä lämpimistä ja kylmistä jaksoista, nopeista muutoksista ja palautumisista. Muutos ei ole poikkeus – se on sääntö.

Kun ilmastoa tarkastellaan vain lyhyillä aikasarjoilla, tämä peruslähtökohta katoaa. Silloin menneisyys näyttäytyy vakaana, nykyhetki poikkeuksena ja tulevaisuus yksisuuntaisena kriisinä. Pitkät aikasarjat – historialliset lämpötilamittaukset, puulustot, lajien levinneisyys ja kenttähavainnot – rikkovat tämän asetelman. Ne osoittavat, että luonnollinen vaihtelu on ollut suurta jo kauan ennen teollista aikaa.

Tässä kohtaa mukaan astuu mittausaineistojen adjustointi. Korjauksia perustellaan teknisillä syillä: asemien siirroilla, ympäristön muutoksilla ja laiteuudistuksilla. Tämä on periaatteessa perusteltua. Ongelma syntyy silloin, kun korjausten tarkoitus lipsahtaa muotoon “jotta saadaan oikea lämpötila aikaiseksi”. Kysymys on väistämätön: oikea mihin nähden?

Kun havainto ei sovi malliin, havaintoa korjataan. Samalla luonnollinen vaihtelu tasoittuu, menneisyys viilenee ja nykyhetki lämpenee. Mittauksesta tulee väline kertomuksen tukemiseen, ei kertomuksen haastamiseen. Tämä on ristiriidassa luonnontieteiden perusperiaatteen kanssa, jossa havainto on ensisijainen ja malli toissijainen.

Kun tähän kokonaisuuteen liitetään meteorologia, ristiriita syvenee entisestään. Ilmakehä on kaoottinen järjestelmä. Se ei toista itseään täsmällisesti eikä etene lineaarisesti. Pienet muutokset lähtötilanteessa voivat johtaa suuriin ja nopeisiin muutoksiin lopputuloksessa. Tämä asettaa luonnollisen rajan ennustettavuudelle.

Siitä huolimatta yksittäisiä sääilmiöitä tulkitaan yhä useammin “uudeksi normaaliksi” tai “ääri-ilmiöiksi”, ikään kuin kaoottinen järjestelmä olisi siirtynyt pysyvään tilaan. Samalla havaintopohjainen meteorologia – pilvien lukeminen, ilmanpaineen kehityksen seuraaminen, paikallistuntemus – on jäänyt mallipohjaisen tulkinnan varjoon. Kun nenää ei enää käytetä ulkona, malli alkaa määrittää todellisuutta.

Näin syntyy erikoinen yhdistelmä:

• evoluutio sivuutetaan, vaikka muutos on luonnon perusominaisuus

• pitkät aikasarjat ohitetaan tai tasoitetaan

• meteorologian kaoottisuus tunnustetaan teoriassa, mutta kielletään tulkinnoissa

Luonnolliset vaihtelut nimetään uudelleen poikkeamiksi, ja poikkeamat pysyviksi tiloiksi. Luontoa tarkastellaan ikään kuin se olisi kone, joka on mennyt epäkuntoon, eikä dynaaminen järjestelmä, joka toimii kuten aina ennenkin.

Tämä kirjoitus on syntynyt pitkälti niiden tutkijoiden ja havaintojen pohjalta, jotka ovat pitäneet kiinni pitkästä aikajänteestä ja luonnontieteellisestä nöyryydestä. Aikasarja-analyysit ja mittaushistorian tarkastelu ovat saaneet vahvaa innoitusta Jyrki Itkonen työstä. Evoluutiota ja pitkäaikaisia luontovasteita koskeva ajattelu nojaa myös Simo Ruohon esiin nostamiin näkökulmiin. Puulustoihin perustuva ilmastohistoria, joka ei taivu adjustointiin, muistuttaa luonnon omasta muistista Mauri Timonen tutkimusten kautta. Pitkäaikainen Lapin ekosysteemien seuranta, jota Antero Järvinen on tehnyt vuosikymmenten ajan, osoittaa, kuinka luonto reagoi monimutkaisesti.

Yhteinen viesti näissä kaikissa on sama:
luonto ei tunne eikä tiedä, mikä on normaalia. Se tuntee vain muutoksen, vaihtelun ja sopeutumisen.

Jos nämä perusasiat unohdetaan, ei hylätä vain yksittäisiä tutkimuksia tai näkökulmia. Silloin hylätään luonnontieteiden ydin – ja samalla kyky ymmärtää luontoa sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivottaisiin olevan.

 

Wahlroosin ajatuskulun jäljillä – miksi talous rapautuu ennen kuin romahtaa

 

Aina kun taloutta lähdetään elvyttämään yhteiskunnan rahalla, tapahtuu jotakin ennustettavaa. Julkinen raha alkaa vetää puoleensa hankkeita, joita ei olisi olemassa ilman tukia, subventioita ja poliittista tahtoa. Syntyy ideanikkareiden ekosysteemi, jossa tärkeintä ei ole tuotannon, markkinoiden tai kannattavuuden todellinen tarve, vaan kyky puhua oikeaa kieltä oikeaan aikaan.

Tämä ei ole uusi ilmiö. Se toistuu jokaisessa elvytysaallossa, mutta vihreän siirtymän yhteydessä se on saanut erityisen vahvan moraalisen suojan. Kun hanke kytketään ilmastoon, kestävyyteen tai tulevaisuuteen, siitä tulee lähes koskematon. Kysymys kannattavuudesta voidaan sivuuttaa sanomalla, että kyse on investoinnista huomiseen.

Juuri tätä Björn Wahlroos tarkoittaa puhuessaan talouksien rapautumisesta. Elvytys ei itsessään ole ongelma. Ongelma syntyy silloin, kun elvytys irrotetaan kurinalaisesta arvioinnista ja muutetaan pysyväksi rakenteeksi. Kun rahaa on jaossa, syntyy väistämättä hankkeita, joiden ensisijainen tavoite ei ole tuottaa arvoa, vaan päästä osalliseksi jaosta.

Olen kirjoittanut useasti siitä, että vihreän siirtymän nimissä on syntynyt projekteja, joissa tavoitteet ovat utopistisia ja aikataulut epärealistisia. Ne nojaavat oletukseen, että julkinen rahoitus kantaa riskin, jos markkina ei kanna. Tämä siirtää vastuun pois hankkeiden toteuttajilta ja sysää sen veronmaksajille – sekä valtiossa että kunnissa.

Alueellisessa päätöksenteossa tämä näkyy erityisen selvästi. Kun valtiolta avautuu rahoitusikkuna, kunnille tarjotaan visioita, selvityksiä ja lupauksia, joissa korostuvat mahdollisuudet mutta vaietaan riskeistä. Harva hanke kertoo avoimesti, mitä tapahtuu, jos tavoitteet eivät täyty. Kuka maksaa silloin? Kuka kantaa vastuun?

Valtakunnallisessa keskustelussa talouden rakenteelliset ongelmat näkyvät usein viiveellä. Kunnissa ne näkyvät heti. Tässä mielessä Raahe ei ole poikkeus, vaan pienoiskuva koko maasta. Sama perusasetelma toistuu: palvelutarpeet kasvavat, investointipaineet kasaantuvat ja maksajien määrä ei pysy mukana.

Kunnallisessa päätöksenteossa ei ole mahdollista piiloutua abstraktien miljardien tai pitkien aikajänteiden taakse. Jokainen uusi hanke, jokainen sitoumus ja jokainen investointi näkyy suoraan talousarviossa, velassa tai käyttötalouden kiristyksenä. Kun valtiossa voidaan vielä puhua suunnista ja tavoitteista, kunnissa joudutaan kysymään, mistä rahat otetaan ja kuka laskun maksaa.

Juuri tästä syystä vihreän siirtymän ja elvytyspolitiikan ongelmat tulevat kunnissa vastaan aikaisemmin kuin valtion tasolla. Kun julkista rahaa tarjotaan hankkeisiin, kunnille esitetään lupauksia kasvusta, työpaikoista ja tulevista verotuloista. Samalla riskit jäävät usein paikallisen päätöksenteon harteille. Jos tavoitteet eivät toteudu, lasku ei katoa – se jää kunnan kannettavaksi.

Olen kirjoittanut tästä näkökulmasta jo pitkään, koska paikallisessa todellisuudessa ideologia ei kanna taloutta. Raahe, kuten moni muukin teollinen kaupunki, elää tuotannosta ja maksajista. Kun maksajien määrä ei kasva samaa tahtia kuin menot, järjestelmä ei ole kestävä, vaikka tavoitteet olisivat kuinka hyviä.

Tässä kohtaa paikallinen ja valtakunnallinen ajattelu kohtaavat. Se, mistä nyt puhutaan talouskeskustelussa yleisellä tasolla, on kunnissa jo arkipäivää. Talous ei romahda kerralla, mutta se rapautuu päätös päätökseltä, jos realismi jää tavoitteiden varjoon.

Wahlroosin ajattelussa keskeistä on juuri tämä: markkina toimii suodattimena. Julkinen raha ei. Kun suodatin poistetaan, järjestelmään pääsee myös sellaista, joka ei kestä taloudellista tarkastelua. Lyhyellä aikavälillä tämä voi näyttää aktiivisuudelta ja rohkeudelta. Pitkällä aikavälillä se näkyy rakenteina, joita ei enää pystytä purkamaan ilman kipua.

Ongelma ei ole yksittäisissä ihmisissä tai ideoissa. Ongelma on järjestelmässä, joka palkitsee lupaamisen enemmän kuin toteuttamisen. Mitä kunnianhimoisempi visio, sitä helpompi se on myydä rahoitushakemuksessa. Talous ei kuitenkaan elä visioista, vaan tuotannosta, verotuloista ja maksukyvystä.

Siksi talouden elvyttäminen vaatii enemmän kuin rahaa. Se vaatii kykyä sanoa ei. Kykyä erottaa aidot investoinnit hankkeista, jotka elävät vain tukien varassa. Ilman tätä kurinalaisuutta elvytys ei rakenna tulevaisuutta, vaan lykkää ongelmia eteenpäin entistä kalliimpina.

Tämä on se kohta, jossa oma ajatteluni ja Wahlroosin analyysi kohtaavat. Elvytys ilman realismia ei ole ratkaisua, vaan osa ongelmaa. Ja mitä aikaisemmin tämä tunnistetaan, sitä vähemmän yhteiskunnan rahaa ehtii valua utopioihin, joilla ei ole kantavuutta arjessa.

Lähteet ja tausta-aineisto

• Björn Wahlroos, haastattelu: Taloudet eivät kuole kuin ihmiset
  Talouden rakenteellinen rapautuminen, elvytyspolitiikan riskit ja vihreän siirtymän taloudelliset reunaehdot.

• Northvolt
  Julkisuudessa käsitellyt rahoitus-, tuotanto- ja kustannushaasteet Pohjois-Ruotsin akkuteollisuushankkeissa.

• H2 Green Steel
  Vihreän teräksen teollisten investointien rahoitusongelmat ja riippuvuus julkisista tukimekanismeista.

• Valtiovarainministeriö
  Julkisen talouden kehitys, kestävyysvaje, elvytyspolitiikka ja valtiontalouden sopeutustarve.

• Tilastokeskus
  Väestörakenne, huoltosuhteen kehitys ja veropohjan muutokset valtakunnallisesti ja kunnissa.

• Kuntaliitto
  Kuntatalouden tilannekuvat, investointipaineet, palvelutarpeiden kasvu ja kuntien rahoitusasema.

• Raahe
  Kaupungin talousarviot, tilinpäätökset ja investointisuunnitelmat; kunnallisen päätöksenteon aineistot, joissa näkyy veropohjan, palvelutarpeiden ja investointipaineiden epäsuhta.

• Raahen kaupunginvaltuuston, -hallituksen ja lautakuntien pöytäkirjat
  Päätöksenteko kaavoituksesta, investoinneista ja palvelurakenteesta; paikalliset esimerkit talouden ja vihreiden tavoitteiden yhteentörmäyksistä.

• Pohjois-Pohjanmaan alueelliset selvitykset
  Elinkeino-, väestö- ja talouskehitystä koskevat analyysit, jotka heijastuvat suoraan Raahen ja lähikuntien talouteen.

 Viime päivien puheenaiheena...

Eläkejärjestelmä pohdinnan kohteena

Suomen eläkejärjestelmää koskeva keskustelu kulkee usein kapeaa uraa. Katse kohdistuu pieniin eläkkeisiin, koska niitä on määrällisesti eniten. Pienet eläkkeet muodostavat suuren kokonaisuuden, ja niihin tehtävät muutokset näkyvät nopeasti tilastoissa. Tämä tekee niistä hallinnollisesti houkuttelevan tarkastelukohteen.

Tarkastelu kohdistuu sinne, missä massa on.

Eläkejärjestelmän alkuperäinen tarkoitus on ollut vanhuuden toimeentulon turvaaminen. Järjestelmä on rakennettu aikana, jolloin työurat olivat pitkälti yhtenäisiä, talouskasvu vakaata ja yksilölliset varautumismahdollisuudet rajallisempia kuin nykyisin. Tuo lähtökohta näkyy edelleen järjestelmän rakenteissa.

Pitkät työurat ja korkeat palkat tuottavat eläkkeitä, jotka ylittävät monen työssäkäyvän tulot. Tämä on seurausta karttumamalleista, palkkakehityksestä ja aiempien vuosikymmenten rakenteista. Lopputulos on nähtävissä eläketulojen yläpäässä.

Järjestelmä toimii näin.

Kun tarkastelua laajennetaan yksilöistä instituutioihin, kokonaisuus avautuu selvemmin. Eläkeyhtiöissä, pankkisektorilla ja muissa vahvoissa rakenteissa, kuten pörssiyhtiöissä, eläkkeet muodostuvat lakisääteisen järjestelmän lisäksi erilaisista lisäjärjestelyistä. Näiden järjestelyjen tausta ja vaikutus kokonaisuuteen jäävät usein vähälle huomiolle, vaikka ne ovat osa samaa rakennetta.

Monet näistä järjestelyistä ovat syntyneet aikana, jolloin talouden näkymät olivat toisenlaiset kuin nyt. Työurat olivat vakaita, rahoitustuotot ennakoitavia ja järjestelmien rahoituspohja laaja. Rakenteet heijastavat edelleen tuota aikaa, vaikka toimintaympäristö on muuttunut.

Kirkon eläkejärjestelmä muodostaa oman kokonaisuutensa. Se on rakentunut erillisenä järjestelmänä, mutta sen rahoitus nojaa samaan yhteiskunnalliseen kantokykyyn kuin muukin eläketurva. Jäsenmäärien lasku ja veropohjan kaventuminen vaikuttavat väistämättä myös näiden rakenteiden kestoon.

Eläkejärjestelmä rahoitetaan sukupolvien välisenä tulonsiirtona. Nykyiset työssäkäyvät maksavat nykyiset eläkkeet. Tämä perusmekanismi määrittää järjestelmän reunaehdot riippumatta siitä, miten eri eläkeratkaisuja on rakennettu.

Työelämä on muuttunut. Työurat ovat katkonaisempia, epävarmempia ja pirstaleisempia. Eläkeikä on noussut, karttumamallit ovat maltillisempia ja oma vastuu toimeentulosta kasvaa. Järjestelmä tuottaa eri sukupolville erilaisia lopputuloksia, vaikka rahoitus perustuu samaan lähtökohtaan.

Vanhuuden toimeentulon turvaaminen on eläkejärjestelmän ydin. Se on selkeä ja rajattu tavoite. Ylittävät rakenteet ovat seurausta tehdyistä valinnoista.

Keskustelu näistä valinnoista liittyy järjestelmän suuntaan ja sen hyväksyttävyyteen tulevien sukupolvien näkökulmasta. Kyse ei ole yksittäisistä ihmisistä, vaan siitä, miten järjestelmä kokonaisuutena rakentuu ja millaista vastuuta se jakaa eri aikoina eläneiden välillä.

Tätä kokonaisuutta on perusteltua tarkastella avoimesti ja rauhallisesti. Pohdinta ei heikennä järjestelmää. Se kertoo siitä, että järjestelmän merkitys ymmärretään ja sen tulevaisuudesta kannetaan vastuuta.

 

Tulvaskenaariot, rakentamiskielto ja Perämeren todellisuus – kysymyksiä, joihin jonkun on vastattava

Kun Perämeren rannikolla perustellaan rakentamiskieltoja, rakentamiskorkeuksia ja kaavamääräyksiä tulvariskillä ja merenpinnan nousulla, syntyy helposti vaikutelma kiistattomasta tieteellisestä faktasta. Asiaa tarkemmin tarkasteltaessa käy ilmi, että kyse ei ole yksittäisestä faktasta, vaan joukosta oletuksia, skenaarioita ja tulkintoja. Tässä kohtaa on perusteltua esittää kysymyksiä.

Nämä eivät ole mielipidekysymyksiä. Ne ovat kysymyksiä, joihin vastaaminen kuuluu viranomaisille, jotka ohjaavat maankäyttöä ja rajoittavat rakentamista Pohjois-Pohjanmaalla.

Ensimmäinen ja keskeisin kysymys kuuluu:
mihin tutkimukseen perustuu väite siitä, että merenpinta olisi Perämeren alueella nousemassa tavalla, joka edellyttää rakentamisen estämistä tai merkittäviä lisärajoituksia?

Perämeri ei ole valtameri. Se on matala, lähes suljettu allas, jonka vedenpinnan kehitystä ohjaavat maankohoaminen ja altaan vesitasapaino. Perämeren rannikolla maa kohoaa noin metrin sadassa vuodessa. Tämä on mitattu ja kiistaton tosiasia. Samanaikaisesti koko Itämeren allas tyhjenee vuosittain Pohjanmereen arviolta noin 3,2 miljardin kuutiometrin verran. Näiden tekijöiden yhteisvaikutus johtaa suhteellisen merenpinnan laskuun, ei nousuun. Miten tämä on huomioitu tulvaväitteissä?

Seuraava kysymys koskee aikajännettä.
Millä aikavälillä esitettyjen tulvariskien arvioidaan toteutuvan?

Kun rakentamista rajoitetaan tai kielletään, syntyy mielikuva lähivuosikymmenten uhasta. Kuitenkin historiallinen ja geologinen aineisto osoittaa, että merkittävät ilmastolliset ja merenpinnan muutokset ovat tapahtuneet tuhansien vuosien aikana. Holoseenin lämpökaudella, noin 6 000–7 000 vuotta sitten, pohjoiset alueet olivat nykyistä useita asteita lämpimämpiä, mutta muutokset tapahtuivat hitaasti ja hallitusti. Missä kohtaa nykyinen tilanne poikkeaa tästä niin ratkaisevasti, että se edellyttää poikkeuksellisia rajoituksia juuri nyt?

Kolmas kysymys liittyy käytettyihin lähteisiin.
Kun lausunnoissa viitataan ilmastonmuutokseen ja merenpinnan nousuun, mitkä ovat ne tutkimukset, mittaussarjat ja alueelliset analyysit, joihin nämä väitteet nojaavat?

IPCC:n raportit ovat globaaleihin mallinnuksiin perustuvia skenaarioita. Ne eivät ole mittaustutkimuksia, eivätkä ne ole laadittu paikallisen kaavoituksen normiohjaukseen ilman alueellista tarkastelua. Missä ovat ne Perämeren alueelle kohdistuvat tutkimukset, jotka osoittavat, että globaalit keskiarvot ovat sellaisenaan sovellettavissa Raahen, Oulun tai Pohjois-Pohjanmaan rannikkoon?

Neljäs kysymys koskee ekologista kokonaisuutta.
Miten Itämeren altaan jatkuva tyhjeneminen ja Perämeren luonnollinen dynamiikka on huomioitu maankäytön ohjauksessa?

Perämeri on yksi maailman dynaamisimmista merialueista. Matalat rannat, fladat ja kluuvit syntyvät ja katoavat maankohoamisen myötä. Luonto ei ole staattinen, eikä se ole koskaan ollutkaan. Miten voidaan perustella rakentamisen estäminen “luonnon säilyttämisellä”, jos samaan aikaan jätetään huomiotta se tosiasia, että uusia rantoja ja elinympäristöjä syntyy jatkuvasti?

Viides kysymys liittyy toimivaltaan.
Millä perusteella Elinvoimakeskus katsoo voivansa ohjata maankäyttöä skenaarioihin perustuen, ilman että alueelliset havainnot ja mitattu kehitys asetetaan etusijalle?

Elinvoimakeskuksen tehtävänä ei ole luoda uutta normistoa, vaan soveltaa lakia ja ohjata maankäyttöä tutkittuun ja todennettavissa olevaan tietoon nojaten. Kun lausunnoissa esitetään yleisiä tulkintoja ilman selkeitä viitteitä ja aikamääreitä, kyse ei ole enää asiantuntijalausunnosta vaan hallinnollisesta oletuksesta.

Lopuksi on kysyttävä kaikkein olennaisin kysymys:
onko Perämeren rannikolla todella olemassa havaintoihin perustuva näyttö siitä, että rakentaminen nykyisillä rantavyöhykkeillä lisää tulevaisuuden tulvariskiä, vai perustuvatko rajoitukset varmuuden vuoksi laadittuihin skenaarioihin?

Jos vastaukset nojaavat jälkimmäiseen, on rehellistä sanoa se ääneen. Ihmisillä on oikeus ymmärtää, milloin päätökset perustuvat mitattuun todellisuuteen ja milloin ennakoivaan varautumiseen, jonka aikajänne ulottuu vuosisatojen tai -tuhansien päähän.

Kaavoitus ja maankäytön ohjaus eivät ole abstrakteja harjoituksia. Ne vaikuttavat ihmisten elämään, omaisuuteen ja oikeuksiin. Siksi kysymysten esittäminen ei ole vastakkainasettelua, vaan hyvän hallinnon perusvaatimus. Kun rajoituksia asetetaan, vastuu perustella ne kuuluu niille viranomaisille, jotka rajoituksia esittävät.

Näihin kysymyksiin vastaaminen ei ole mielipideasia. Se on velvollisuus.

Toivonkin, että tätä kokonaisuutta joudutaan käsittelemään myös oikeusprosessissa. Että kaupunki, Elinvoimakeskus, Luke, Ilmatieteen laitos ja muut yhteiskunnan varoilla toimivat tahot joutuvat vastaamaan esitettyihin kysymyksiin avoimesti ja yksilöidysti. Ei yleisillä viittauksilla, ei auktoriteettiasemaan nojaten, vaan osoittamalla, mihin heidän johtopäätöksensä, lausuntonsa ja vaatimuksensa konkreettisesti perustuvat.

Maankäyttö- ja rakennuslaki ei itsessään määrittele tulvariskejä, merenpinnan nousua, rakentamiskorkeuksia tai ilmastoskenaarioita. Se ei velvoita soveltamaan globaaleja mallinnuksia paikalliseen kaavoitukseen sellaisenaan. Laki edellyttää vaikutusten arviointia, mutta ei vapauta viranomaista näyttövelvollisuudesta. Päinvastoin: mitä pidemmälle meneviä rajoituksia esitetään, sitä vahvempaa ja alueellisesti todennettua perustaa niiden tulee nojata.

Oikeusprosessissa olennaista ei ole se, kuka lausunnon antaa, vaan mitä se sisältää. Auktoriteetti ei tee väitteestä lainvoimaista. Lausunto ei ole päätös, eikä päätös ole lainvoimainen vain siksi, että sen taustalla on viranomainen. Lainvoimaisuus syntyy siitä, että päätöksen perusteet kestävät kriittisen tarkastelun suhteessa lakiin, tosiasioihin ja alueelliseen todellisuuteen.

Jos viranomainen esittää rajoituksia skenaarioihin nojaten, sen on kyettävä osoittamaan, miksi juuri nämä skenaariot ovat sovellettavissa kyseiseen paikkaan, millä aikajänteellä riskit arvioidaan toteutuviksi ja miksi paikallinen havaintoaineisto ei riitä tai on sivuutettava. Ilman tätä kyse ei ole tutkitusta faktasta, vaan hallinnollisesta oletuksesta.

Oikeusvaltiossa viranomaisen tehtävä ei ole olla erehtymätön, vaan perusteltu. Ja juuri siihen tämä kysymysten esittäminen tähtää.

Lähteet ja tausta-aineisto

Kirjoituksessa esitetyt kysymykset ja tarkastelut perustuvat yleisesti saatavilla olevaan tutkimus- ja viranomaistietoon, pitkäaikaisiin havaintosarjoihin sekä lainsäädäntöön. Keskeisiä taustalähteitä ovat:

• Geologian tutkimuskeskus (GTK)
  Maankohoamista koskevat mittaukset, Fennoskandian isostaattinen palautuminen sekä Perämeren rannikon geologinen kehitys.

• Maanmittauslaitos
  Korkeusjärjestelmät, maankohoamisen alueelliset erot sekä pitkäaikaiset mittaussarjat rannikkoalueilla.

• Ilmatieteen laitos
  Merivedenkorkeuden havaintosarjat sekä ilmasto- ja merenpintaskenaariot asiantuntija-arvioina. Huomioitava, että aineisto on luonteeltaan mallinnuspohjaista eikä oikeudellisesti sitovaa normiohjausta.

• Suomen ympäristökeskus (SYKE)
  Tulvariskien arviointi ja tulvakartoitukset sekä Itämeren ja Perämeren hydrologia.

• HELCOM
  Itämeren vesitasapaino, suolaisuus, altaan vaihtuvuus ja Itämeren erityisluonne verrattuna valtameriin.

• Intergovernmental Panel on Climate Change (IPCC)
  Globaalit ilmasto- ja merenpintaskenaariot. Aineisto perustuu mallinnuksiin eikä ole tarkoitettu suoraan paikallisen kaavoituksen normiohjaukseen ilman alueellista soveltamista.

• Paleoklimatologinen tutkimusaineisto holoseenin lämpökaudesta
  Siitepölyanalyysit, järvisedimentit, lustotutkimukset, rannansiirtymät sekä jäätiköiden vetäytymisrajat erityisesti Fennoskandian ja Pohjois-Euroopan alueella.

• Maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL)
  Kaavoituksen selvitysvelvollisuus, vaikutusten arviointi sekä rajoitusten oikeasuhtaisuus.

• Hallintolaki
  Toimivaltaperiaate, suhteellisuusperiaate, tarkoitussidonnaisuus ja perusteluvelvollisuus.

---

Huomautus lukijalle

Kirjoituksessa ei esitetä vaihtoehtoisia skenaarioita tai omia mallinnuksia, vaan tarkastellaan, miten olemassa olevaa tutkimus- ja viranomaistietoa käytetään paikallisessa kaavoituksessa ja millä edellytyksillä siitä voidaan johtaa rakentamista rajoittavia määräyksiä Perämeren rannikolla.