Luontojalanjälki – uusi silmänkääntötemppu?

Tänä aamuna kansalle tarjoiltiin jälleen uusi iskusana: luontojalanjälki. Sitran ja Jyväskylän yliopiston laatima selvitys mallintaa, millaisia vaikutuksia ihmisen toimilla saattaa olla luontoon. Kohteeksi on nostettu muun muassa karjatalous, joka mallin mukaan näyttäytyy uhkana luonnon monimuotoisuudelle.

Tässä kohtaa lienee paikallaan kysyä, mikä on mallinnuksen ja todellisen tutkimuksen ero. Mallinnus ei ole mittaamista, ei havainnointia, ei pitkäjänteistä seurantaa. Se on oletuksista rakennettu järjestelmä, joka tuottaa lopputuloksen sen mukaan, millaiset lähtöarvot sille syötetään. Jos syötät karjankasvatuksen kohdalle punaisen varoitusmerkin, saat ulos punaisen varoituksen. Se ei vielä kerro mitään totuudesta – ainoastaan siitä, mitä haluttiin näyttää.

Siksi tällaisia "tutkimuksia" pitäisi käsitellä äärimmäisen varovaisesti, erityisesti silloin kun niillä pyritään vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, ruokapolitiikkaan tai jopa maanviljelijöiden asemaan. Pahimmillaan mallinnus, joka ei tunne käytäntöä, ruokkii virheellistä käsitystä, että laiduntava nauta olisi ympäristöuhka. Todellisuus on paljon monimuotoisempi.

Karjankasvatus ei ole vain osa kulttuuriperintöämme – se on elintärkeä osa Suomen huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Kun ruokahuolto maailmalla horjuu, on kotimainen naudanliha, maito ja nurmenkasvatus paljon enemmän kuin "luontojälki". Ne ovat vakautta, varmuutta ja omaa tuotantokykyä. Ilman eläintiloja meillä ei ole myöskään lantaa, joka ylläpitää maaperän rakennetta ja ravinnetasapainoa – lannoitteet eivät kasva puissa, eivätkä tule sähköpostilla ulkomailta.

Laidunalueet ovat lisäksi merkittäviä hiilinieluja. Hyvin hoidettu nurmialue sitoo hiiltä tehokkaammin kuin viljapelto. Monimuotoinen laidunympäristö tarjoaa elintilaa pölyttäjille, linnuille ja lukemattomille muille lajeille. Juuri nämä alueet, joita nyt leimataan mallien avulla ongelmallisiksi, ovat osa elävää ja uusiutuvaa luontoa. Eivät sen vihollisia.

Luonto ei ole koskaan ollut staattinen – se on dynaaminen, sopeutuva ja kiertoon perustuva. Luonto ei tarvitse mallinnuksia pysyäkseen tasapainossa. Mutta näyttää siltä, että nyky-yhteiskunta tarvitsee niitä syyllistämisen välineiksi. Valitaan uhri – tällä kertaa karjatalous – ja rakennetaan siitä ongelma kaavioiden ja värikoodien avulla. Lopputulos: poliittista pääomaa tuottava ongelma, joka ei ehkä koskaan ollut todellinen.

Olisiko aika pysähtyä ja kysyä, mitä tällaiset mallinnukset todella palvelevat? Kenen etua ne ajavat? Entä mitä tapahtuu, jos niiden pohjalta tehdään ruokapoliittisia päätöksiä, jotka heikentävät Suomen omavaraisuutta?

Me emme tarvitse lisää paperilla piirrettyjä uhkakuvia. Me tarvitsemme maata, joka kasvaa. Eläimiä, jotka laiduntavat. Ihmisiä, jotka tuottavat ruokaa meille kaikille – vastuullisesti, kestävästi ja ilman leimakirvestä.