64 vuotta luonnon kanssa – näin minä sen näen

Olen elänyt nyt 64 vuotta, ja melkein koko sen ajan olen ollut tekemisissä luonnon kanssa. Pienenä poikana kuljin isäni mukana linturetkillä ja opin jo varhain kuuntelemaan, katselemaan ja ymmärtämään, mitä luonto kertoo. Siitä asti se on ollut osa elämää – ei harrastus eikä työ, vaan jotain pysyvämpää.

Poikavuosinani keräsin perhosia, ja isäni teki tutkimusta Oulun yliopistolle Raahen seudun yöperhosista ja muista hyönteisistä. Meillä oli pakastin täynnä pieniä harmaita laatikoita, joissa oli tarkat merkinnät: paikka, päivämäärä, säätila, kaikki. Luontoa ei vain ihailtu – sitä havainnoitiin, mitattiin ja dokumentoitiin. Olen iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä tämän kiinnostuksen myös omille pojilleni. Näin se jatkuu.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten luonto on kriisissä ja kaikki on katoamassa. Mutta kun katson taaksepäin vuosikymmenten yli, en minä näe tuhoa. Minä näen muutosta. Ja se kuuluu asiaan.

Luonto muuttuu – ja niin sen pitääkin

Moni vanha lintujärvi on nyt pusikkoa tai metsää. Hyvät perhosniityt ovat kasvaneet umpeen. Kun laidunnus loppuu, luonto ottaa omansa takaisin. Maisema ja eliöstö muuttuvat, mutta ei se ole katastrofi – se on luonnon oma rytmi.

Jos ihminen lähtee pois, luonto tulee. Rakennettu kaupunkikin metsittyy, jos siellä ei enää asuta. Luonto ei odota lupia. Se ottaa, peittää, lahottaa, muokkaa ja käyttää kaiken ravinnoksi. Se ei tarvitse meitä – me tarvitsemme sitä. Mutta meidän pitää ymmärtää, ettei se pysy samanlaisena. Eikä sen tarvitsekaan.

Suojelua kyllä tarvitaan – mutta silmät auki

Tuntuu välillä, että luonnonsuojelusta on tullut monelle tapa päästä esille. Mutta luonto ei tottele mielipiteitä eikä somea. Se elää omaa elämäänsä.

Minä en sano, etteikö suojelua tarvittaisi – totta kai tarvitaan. Mutta pitää osata erottaa, mikä muutos on ihmisen aiheuttamaa, ja mikä on ihan tavallista luonnon kiertoa. Ei kaikkea vanhaa voi tai kannata säilyttää väkisin. Jos niitty kasvaa metsää, niin kasvakoon.

Ja kyllä, osa muutoksista on ihmisen aikaansaamaa – liiallista rehevöitymistä tai rakentamista. Mutta ei kaikki ole kriisi. Kaikesta ei tarvitse huutaa. Luonto ei katoa. Se vain muuttuu.

Luonto ottaa takaisin – kun sitä ei häiritä

Tämän kaiken minä olen nähnyt itse. En oppikirjasta tai netistä, vaan elämällä mukana. Olen kulkenut, katsonut ja kuunnellut. Ja 64 vuoden kokemuksella voin sanoa: jos luonto jätetään rauhaan, se ottaa aikanaan tilansa takaisin. Eikä kysy keneltäkään lupaa.

Meidän tehtävä ei ole pysäyttää luontoa, vaan ymmärtää sen rytmi ja kunnioittaa sitä. Se ei pysy samanlaisena – mutta se pysyy olemassa. Sillä tavalla, kuin luonto nyt vain pysyy.