Sähköä paperilla vai todellisuudessa? – Tuulivoiman varaan rakennettu unelma törmää kesäpäivän realismiin

 

Keskellä kesää, vihreän energian kulta-aikana, suomalainen sähköjärjestelmä näytti karun todellisuutensa. Heinäkuun kynnyksellä, aurinkoisena ja lämpimänä päivänä, Suomen sähköntuotanto näytti tältä:

- Tuulivoimaa tuotettiin vain 37 megawattia (MW)
- Aurinkosähköä tuotettiin n. 340 MW
- Sähköä tuotiin ulkomailta noin 1500 MW

Tämä tapahtui samanaikaisesti, kun Suomen laskennallinen tuulivoimakapasiteetti on jo 8 552 MW – valtava määrä paperilla, mutta vain 0,4 % siitä oli käytettävissä juuri silloin, kun sitä tarvittiin.

Kapasiteetti ≠ tuotanto 

Suomessa toistellaan mantraa: "Meillä on yli 8 500 MW tuulivoimaa ja lisää rakennetaan." Mutta asennettu kapasiteetti ei ole sama kuin tuotettu sähkö. Oheinen taulukko havainnollistaa tämän:

Energialähde	Asennettu kapasiteetti (MW)	Keskimääräinen tuotanto (MW)	Käyttöaste (%)	Kommentti
Tuulivoima	8 552	~2 000	25–30 %	Vaihtelee päivittäin
Aurinkovoima	~3 000 (arvio)	~300	10–15 %	Ei toimi öisin tai pilvisinä päivinä
Ydinvoima	4 400	~4 000	>90 %	Vakaa ja luotettava
Vesivoima	~3 200	~1 500–2 000	50–60 %	Sääriippuvainen
Tuontisähkö	max. 2 000	~500–1 500	-	Ei omaa tuotantoa
Fossiilinen/turve	~2 000–3 000	nousee kriiseissä	-	Osin alas ajettu

Tuulivoiman tuotanto voi vaihdella nollan ja 6 000 MW:n välillä. Samoin aurinkosähköä ei saada silloin kun sitä tarvitaan – kuten talvella kello 17:00 pakkasella.

“Wind lull” – kun ei tuule missään 

Tuoreen brittiläisen tutkimuksen mukaan maanlaajuiset tyynet sääjaksot – "wind lullit" – ovat toistuvia ja mallinnuksissa aliarvostettuja. Tutkijat havaitsivat, että säädatan perusteella tyyniä jaksoja esiintyy ympäri vuoden, mutta ne puuttuvat energiastrategian perustana olevista ennusteista.

Entä talvi Suomessa? 

Suomen talvi ei tunne sääntöjä tai sopimuksia. Se voi alkaa lokakuussa ja päättyä toukokuussa. Talvella 2023–2024 koettiin pitkiä pakkasjaksoja, joiden aikana:

- Kulutus nousee helposti yli 14 000 MW
- Aurinko ei juuri paista – päivät lyhyitä, yöt pitkiä
- Korkeapaine jumittaa ilmamassat – ei tuule missään

Jos varavoimaa ei ole, mitä tapahtuu?

Akkuvarastoilla pelastetaan? – Vain teoriassa 

Usein vihreän siirtymän yhteydessä tarjotaan akuilla tasaamista ratkaisuksi. Se kuulostaa hyvältä, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua:

- Suomen talvinen kulutus: 14 000 MW
- Tarvittava varasto 5 päivän blackoutin kattamiseksi: 1 680 000 MWh
- Yksi Tesla Powerwall varastoi 13,5 kWh → tarvittaisiin 124 miljoonaa akkua
- Kustannus: >1 000 miljardia euroa

Realistinen ratkaisu edes teoriassa?

Rakennammeko sähköjärjestelmää ideologialla vai järjellä? 

Suurin ongelma ei ole tekninen vaan poliittinen. Mallinnuksia ajetaan eteenpäin nettonollapäästöjen nimissä, vaikka:
- Mallit eivät huomioi pahimpia sääskenaarioita
- Ennusteissa ei ilmoiteta luottamustasoja tai herkkyyksiä
- Mallien laatijat eivät vastaa edes perusteltuihin kysymyksiin

Samaan aikaan alas ajetaan ydinvoimaa, kivihiiltä ja turvetta – kaikkea mikä oikeasti toimii.

Entä ilmastonmuutos? 

Olen seurannut aihetta 1980-luvulta lähtien, kun kasvihuoneilmiö nousi uutisiin. Jo silloin varoiteltiin jäätiköiden sulamisesta, vedenpaisumuksesta ja jäättömästä Suomesta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin:

- Vuodenajat tulevat ja menevät
- Talvet ovat edelleen kylmiä
- Jäätä on merellä, lunta maassa
- Ennusteet muuttuvat nopeammin kuin sää Lapissa

Ilmastonmuutoksesta on tullut väline – ei enää ilmiö. Sen varjolla säädellään, verotetaan ja keskitetään valtaa, ilman että energiapolitiikasta keskustellaan rehellisesti.

Yhteenveto: Rakennammeko haavetta vai huoltovarmuutta? 

Suomen sähköjärjestelmä toimii nyt, koska:

- On kesä
- Kulutus on alhaalla
- Tuontia saadaan Ruotsista ja Baltiasta
- Ydinvoima jauhaa vakaasti

Mutta mitä tapahtuu, kun kysyntä vaatii, mutta tuotanto romahtaa?

- Tuulivoimalat eivät auta, jos ei tuule
- Aurinkopaneelit eivät auta, jos ei paista
- Akut eivät auta, jos niitä ei ole – eikä tule
- Tuonti ei auta, jos naapurillakin on pula

 

Sattumasähkön suloiset lupaukset – Nouseeko Suomen talous tuulen mukana?

Suomen energia- ja teollisuuspolitiikka on käännetty viime vuosina uusille urille. Tuuli- ja aurinkovoima ovat nousseet kansallisiksi toivonlähteiksi, joiden varaan rakentuu niin ilmastotavoitteet, energiaomavaraisuus kuin uuden talouskasvun eetos. Näin ainakin kerrotaan. Mutta voiko sattumasähkön varaan todella rakentaa kestävän ja kilpailukykyisen kansantalouden? Lyhyt vastaus: ei voi. Pitkä vastaus ansaitsee syvällisemmän tarkastelun.

Sähköä silloin kun luonto suo – sattumasähkön luonne

Tuuli- ja aurinkovoima eivät tuota sähköä silloin kun sitä tarvitaan, vaan silloin kun tuulee tai paistaa. Tämä ei ole tekninen pikkuseikka vaan perustavanlaatuinen rakenteellinen ongelma. Talous ei voi nojata tuotantoon, jonka rytmi määräytyy sään, pilvisyyden ja ilmamassojen liikkeiden mukaan. Jos olisi mahdollista ajaa terästehdas, datakeskus tai kylmäketju sillä oletuksella, että "jospa ensi viikolla taas paistaisi", meillä olisi jo ratkaisu. Mutta ei ole.

Niinpä rinnalle tarvitaan joko massiivinen varastointiteknologia (jota ei ole olemassa kustannustehokkaana mittakaavassa), tai fossiilisia tai ydinvoimaa varavoimana. Tätä ei energiapolitiikassa juurikaan tunnusteta – eikä siitä mielellään puhuta ääneen. Poliittinen viesti pitää kirkkaana visiot vihreästä kasvusta, vaikka perustat huojuvat kuin sähkölinja myrskytuulessa.

Tuuli ja aurinko – tuotantoa kyllä, mutta kenen ehdoilla?

Tuulivoimaa rakennetaan Suomeen kiihtyvään tahtiin. Mutta rakentajina eivät ole suomalaiset yhtiöt, vaan kansainväliset pääomasijoittajat, eläkerahastot ja energiayhtiöt. Niiden tuottopotentiaali realisoituu pitkälti muualla – veroparatiiseissa, siirtohinnoittelussa ja konsernilainoissa. Suomelle jää maanvuokrat, kunnallisverot työntekijöistä ja ehkä muutama kymppi kiinteistöveroa. Jos näillä rakennetaan valtiontalous, olemme pulassa.

Lisäksi tuulivoima tuottaa energiaa usein silloin, kun sähkön hinta on jo alhaalla. Näin syntyy negatiivisia sähkön hintoja, jolloin tuotanto ei kata edes käyttökatteita. Samaan aikaan sähkön siirtoinfrastruktuuria pitää laajentaa miljardeilla euroilla, ja kuluttaja maksaa tämän lopulta siirtomaksuissa.

Vientiä vai viherpesua?

Poliitikot puhuvat Suomesta "vihreän sähkön suurvaltana", joka houkuttelee puhtaan energian perässä investointeja. Mutta tässäkin on piilossa riski: tuulivoiman tuotanto ei ole vakaata eikä ennustettavaa, joten suurimmat investoinnit kohdistuvat joko datakeskuksiin (joilla on omat akkuvarmistuksensa) tai spekulatiivisiin vetylaitoksiin, joita ei vielä käytännössä ole. Vetytalous kuulostaa kauniilta, mutta realiteetti on se, että prosessi kuluttaa enemmän energiaa kuin siitä saadaan ulos. Hinta on toistaiseksi tähtitieteellinen.

Sattumasähkön varaan rakennettu vetytalous ei ole vientivetoinen innovaatioihme vaan teknistaloudellinen harharetki, johon sidotaan valtava määrä yhteisiä varoja EU-tukien ja kansallisten investointien muodossa – ilman takeita takaisinmaksusta.

Missä ovat aidot kasvun moottorit?

Teollinen talous kasvaa investoinneista, jalostusarvosta ja tuottavuudesta. Tuuli- ja aurinkovoima tuottavat sähköä, mutta eivät juuri jalosta mitään. Ne eivät synnytä suuria määriä pysyvää työvoimaa, eivätkä skaalaudu vientituotteiksi – ellei tarkoituksena ole toimia muiden maiden energiavarastona. Mutta silloinkin pitää muistaa: sähkö on silloin halpaa, kun sitä on liikaa. Vienti ei perustu ylijäämään vaan ylijäämän pakkomyyntiin.

Sen sijaan aidot kasvun moottorit – teknologiateollisuus, biopohjainen tuotanto, korkean jalostusasteen metsäteollisuus, elektroniikka ja koulutukseen perustuva innovaatiokyky – uhkaavat jäädä vihreän huuman jalkoihin. Kansantalous ei nouse elementtien armoilla, vaan ihmisen taidolla.

Tuulta päin, mutta silmät auki

Ei ole väärin rakentaa tuuli- tai aurinkovoimaa. Mutta on vaarallista uskoa, että se yksinään voisi nostaa Suomen talouden uuteen kukoistukseen. Sattumasähköllä voi täydentää energiakokonaisuutta, mutta ei rakentaa sen varaan koko järjestelmää – saati kansantaloutta.

Me emme nouse maailman talousmahdiksi tuulen voimalla. Jos unelmoimme niin, elämme utopiassa, jossa vakaa tuotanto, veropohja ja työllisyys loistavat poissaolollaan – mutta ilmakupla kasvaa komeaksi. Ja kuten kaikki kuplat, sekin puhkeaa aikanaan.

 

Luontojalanjälki – uusi silmänkääntötemppu?

Tänä aamuna kansalle tarjoiltiin jälleen uusi iskusana: luontojalanjälki. Sitran ja Jyväskylän yliopiston laatima selvitys mallintaa, millaisia vaikutuksia ihmisen toimilla saattaa olla luontoon. Kohteeksi on nostettu muun muassa karjatalous, joka mallin mukaan näyttäytyy uhkana luonnon monimuotoisuudelle.

Tässä kohtaa lienee paikallaan kysyä, mikä on mallinnuksen ja todellisen tutkimuksen ero. Mallinnus ei ole mittaamista, ei havainnointia, ei pitkäjänteistä seurantaa. Se on oletuksista rakennettu järjestelmä, joka tuottaa lopputuloksen sen mukaan, millaiset lähtöarvot sille syötetään. Jos syötät karjankasvatuksen kohdalle punaisen varoitusmerkin, saat ulos punaisen varoituksen. Se ei vielä kerro mitään totuudesta – ainoastaan siitä, mitä haluttiin näyttää.

Siksi tällaisia "tutkimuksia" pitäisi käsitellä äärimmäisen varovaisesti, erityisesti silloin kun niillä pyritään vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, ruokapolitiikkaan tai jopa maanviljelijöiden asemaan. Pahimmillaan mallinnus, joka ei tunne käytäntöä, ruokkii virheellistä käsitystä, että laiduntava nauta olisi ympäristöuhka. Todellisuus on paljon monimuotoisempi.

Karjankasvatus ei ole vain osa kulttuuriperintöämme – se on elintärkeä osa Suomen huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Kun ruokahuolto maailmalla horjuu, on kotimainen naudanliha, maito ja nurmenkasvatus paljon enemmän kuin "luontojälki". Ne ovat vakautta, varmuutta ja omaa tuotantokykyä. Ilman eläintiloja meillä ei ole myöskään lantaa, joka ylläpitää maaperän rakennetta ja ravinnetasapainoa – lannoitteet eivät kasva puissa, eivätkä tule sähköpostilla ulkomailta.

Laidunalueet ovat lisäksi merkittäviä hiilinieluja. Hyvin hoidettu nurmialue sitoo hiiltä tehokkaammin kuin viljapelto. Monimuotoinen laidunympäristö tarjoaa elintilaa pölyttäjille, linnuille ja lukemattomille muille lajeille. Juuri nämä alueet, joita nyt leimataan mallien avulla ongelmallisiksi, ovat osa elävää ja uusiutuvaa luontoa. Eivät sen vihollisia.

Luonto ei ole koskaan ollut staattinen – se on dynaaminen, sopeutuva ja kiertoon perustuva. Luonto ei tarvitse mallinnuksia pysyäkseen tasapainossa. Mutta näyttää siltä, että nyky-yhteiskunta tarvitsee niitä syyllistämisen välineiksi. Valitaan uhri – tällä kertaa karjatalous – ja rakennetaan siitä ongelma kaavioiden ja värikoodien avulla. Lopputulos: poliittista pääomaa tuottava ongelma, joka ei ehkä koskaan ollut todellinen.

Olisiko aika pysähtyä ja kysyä, mitä tällaiset mallinnukset todella palvelevat? Kenen etua ne ajavat? Entä mitä tapahtuu, jos niiden pohjalta tehdään ruokapoliittisia päätöksiä, jotka heikentävät Suomen omavaraisuutta?

Me emme tarvitse lisää paperilla piirrettyjä uhkakuvia. Me tarvitsemme maata, joka kasvaa. Eläimiä, jotka laiduntavat. Ihmisiä, jotka tuottavat ruokaa meille kaikille – vastuullisesti, kestävästi ja ilman leimakirvestä.

 

64 vuotta luonnon kanssa – näin minä sen näen

Olen elänyt nyt 64 vuotta, ja melkein koko sen ajan olen ollut tekemisissä luonnon kanssa. Pienenä poikana kuljin isäni mukana linturetkillä ja opin jo varhain kuuntelemaan, katselemaan ja ymmärtämään, mitä luonto kertoo. Siitä asti se on ollut osa elämää – ei harrastus eikä työ, vaan jotain pysyvämpää.

Poikavuosinani keräsin perhosia, ja isäni teki tutkimusta Oulun yliopistolle Raahen seudun yöperhosista ja muista hyönteisistä. Meillä oli pakastin täynnä pieniä harmaita laatikoita, joissa oli tarkat merkinnät: paikka, päivämäärä, säätila, kaikki. Luontoa ei vain ihailtu – sitä havainnoitiin, mitattiin ja dokumentoitiin. Olen iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä tämän kiinnostuksen myös omille pojilleni. Näin se jatkuu.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten luonto on kriisissä ja kaikki on katoamassa. Mutta kun katson taaksepäin vuosikymmenten yli, en minä näe tuhoa. Minä näen muutosta. Ja se kuuluu asiaan.

Luonto muuttuu – ja niin sen pitääkin

Moni vanha lintujärvi on nyt pusikkoa tai metsää. Hyvät perhosniityt ovat kasvaneet umpeen. Kun laidunnus loppuu, luonto ottaa omansa takaisin. Maisema ja eliöstö muuttuvat, mutta ei se ole katastrofi – se on luonnon oma rytmi.

Jos ihminen lähtee pois, luonto tulee. Rakennettu kaupunkikin metsittyy, jos siellä ei enää asuta. Luonto ei odota lupia. Se ottaa, peittää, lahottaa, muokkaa ja käyttää kaiken ravinnoksi. Se ei tarvitse meitä – me tarvitsemme sitä. Mutta meidän pitää ymmärtää, ettei se pysy samanlaisena. Eikä sen tarvitsekaan.

Suojelua kyllä tarvitaan – mutta silmät auki

Tuntuu välillä, että luonnonsuojelusta on tullut monelle tapa päästä esille. Mutta luonto ei tottele mielipiteitä eikä somea. Se elää omaa elämäänsä.

Minä en sano, etteikö suojelua tarvittaisi – totta kai tarvitaan. Mutta pitää osata erottaa, mikä muutos on ihmisen aiheuttamaa, ja mikä on ihan tavallista luonnon kiertoa. Ei kaikkea vanhaa voi tai kannata säilyttää väkisin. Jos niitty kasvaa metsää, niin kasvakoon.

Ja kyllä, osa muutoksista on ihmisen aikaansaamaa – liiallista rehevöitymistä tai rakentamista. Mutta ei kaikki ole kriisi. Kaikesta ei tarvitse huutaa. Luonto ei katoa. Se vain muuttuu.

Luonto ottaa takaisin – kun sitä ei häiritä

Tämän kaiken minä olen nähnyt itse. En oppikirjasta tai netistä, vaan elämällä mukana. Olen kulkenut, katsonut ja kuunnellut. Ja 64 vuoden kokemuksella voin sanoa: jos luonto jätetään rauhaan, se ottaa aikanaan tilansa takaisin. Eikä kysy keneltäkään lupaa.

Meidän tehtävä ei ole pysäyttää luontoa, vaan ymmärtää sen rytmi ja kunnioittaa sitä. Se ei pysy samanlaisena – mutta se pysyy olemassa. Sillä tavalla, kuin luonto nyt vain pysyy.