Minä ja kristillisyys

Nyt kun pääsiänen on ohi eli yksi suurimmista kirkollisista pyhistä on vietetty niin haluan kirjoittaa aiheesta, jota olen kypsytellyt päässäni useita vuosia keräten aineistoa.
Kirjoitan aiheesta joka on arka ja paljon tunteita herättävä. Kirjoitukseni on henkilökohtainen kannanottoni asiaan ja josta kukaan ei voi tulla sanomaan minulle että olen väärässä. Tunne ei ole koskaan väärä ja sitä ei voi näin ollen kukaan määritellä vääräksi.
Se miten uskosta ja uskonnosta ajattelen on kokonaan minun omani.
Uskonto on aikoinaan kehitetty ja kehittynyt vallan välineeksi, jolla pitää kansa kurissa ja herran nuhteessa, kertomalla heille, että on olemassa jokin suurempi voima, joka rankaisee sinua jos et tee niin kuin minä sinulle sanon.
Se, että kurittomuuden vuoksi on sitten tapettu ihmisiä uskon tai uskomattomuuden vuoksi, kun korkeampi voima ei olekkaan vallanpitäjien mieliksi toteuttanut heidän tahtoaan ja valtapyrkimyksiään onkin sitten jo toinen laajempi juttu.
Ja sitten asiaan.
Olemme lähes jokainen kasvaneet instituution ohjaamina kristillisyyteen. Jo ennen kahta ikä kuukautta meidät on sidottu äitiemme kautta kristilliseen seurakuntaan ja otettu ns. jumalan lapsiksi.
Mutta miksi haluamme yllä pitää instituutiota, joka loppu viimein on valmis meidät hylkäämään jos emme ole valmiita maksamaan kuulumisesta tähän järjestelmään.
Erosin kirkosta vuoden 1998 syksyllä. Olimme puhuneet työyhteisössäni asiasta useasti ja tulleet siihen tulokseen, että kirkkoon kuuluminen on kuluerä. Koska kaikki olimme perhellisiä, missä jokaisella meistä oli pienet lapset, niin ajatus senkin rahan käyttämisestä johonkin muuhun kuin seurakunnan  kassan kartuttamiseen tuntui luonnolliselta. Niinpä eräänä syksyn sateisena päivänä marssimme joukolla maistraattiin ja jätimme eroanomuksen.
Joitakin viikkoja myöhemmin sain postilaattikooni kirjeen, jossa rivitalon seinän takana asuva kirkkoherra kehotti minua vielä miettimään eroamispäätöstäni. Oletko nyt ihan varma, että haluat hylätä jumalan. Hylätä jumalan? Minusta nämä kaksi asiaa eivät voi olla yhteyksissä toisiinsa.
Jumala ja raha!
Vastakkain asettelu, joka aiheutti minussa ristiriitaisen tunteen. Ja koska uskossa oleminen on pääasiaalisesti tunneperäinen olotila niin sain hyvän syyn kirjoittaa tunteistani ja tuntemuksistani.
Ajatus jumalan hylkäämisestä, jos ei ole valmis maksamaan kirkollisveroa on omituinen ja erikoinen?
Tämäkö on ainoa tapa jolla määritetään jumalan ja jeesuksen tunnustaminen? Onko ainut tapa olla uskovainen ja hyväksyttävä, että ostaa sen  rahalla?
Aneraha elää ja voi hyvin edelleenkin kirkon kristiilisissä piireissä. "Kun raha kirstuun kilahtaa niin sielu taivaaseen vilahtaa". Vanha loru, mutta pitää paikkaansa edelleenkin tässä sivistyneessä pinnallisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa, jossa eriarvoistuminen ja itsekkyys lisääntyy kaiken aikaa.
Mutta voiko rahalla siltikään ostaa parempaa niin kuin seurakunnat sitä markkinoivat. Ei voi!
Minusta asiassa on jotain paljon syvällisempää kuin raha? Olen varmasti monessa asiassa kristillisempi kuin monet muut, paremmat ja oikeat uskovaiset, jotka ostavat osamaksulla vuosien ja vuosikymmenien aikana taivasosuutensa?  
Monessako joulupöydässä hiljennytään raamatun sanojen kautta jouluaterialle? Tämä tapa tuli minulle ja perheelleni ex-appivanhempieni kautta. Tapa on kaunis ja koskettava ja joka valmistaa minut ja mieleni joululle ja siihen miksi joulua vietämme. Mutta en tarvitse siihen kirkkoa ja en ole valmis maksamaan siitä tunteesta. Se tunne on vai minun. Itsekästä? Jokainen tehköön sen päätöksen sisimmässään.
Asiana kirkkoon kuulumattomuus on konkretisoitunut minulle myös monta kertaa eroamisen jälkeenkin.
Minut on kutsuttu kummiksi pienille ihmisille, mutta en voi toimia kristillisenä kummina, koska en maksa veroja eli kuulu kirkkoon.
En saa seurakunnan kummitodistusta samoista syistä.
Viimeisin kokemukseni ajoittuu n. kolmen vuotta taaksepäin, jossa kastaminen tapahtui kirkossa alttarilla. Minä en saanut mennä edes alttarille ja osallistua toimitukseen. Muut kummeiksi lupautuneet, oikeat veronsa maksavat uskovaiset asettivat kätensä siunamaan pienen kummilapsen ja
minä seisoin penkkirivissä ihmetellen syntisyyttäni, kirkon jäyhää ja ahdasmielistä suhtautumista minuun ja minun uskovaisuuteeni. Sillä hetkellä päätin, että jonain päivänä kirjoitan aiheeseen kuuluvan ja aihetta käsittelevän jutun.
Lopuksi vielä kokemus hollannin reissulta, jossa sain tutustua  Utrechtissa kirkkoon joka oli muutettu ravintolaksi. Nyt joku ajattelee, että onpahan melkoisen roisia hommaa. Mutta onko se?
Kirkkohan on vain rakennus, joka oikeiden uskovaisten mielestä on ainut paikka jossa jumalaa voi käydä puhuttelemassa ja sen vuoksi kirkon käyttäminen muuhun tarkoitukseen on syntiä?
Mutta olen asiasta eri mieltä.
Hyvää ruokahalua ja synnittömyyttä tuntien söin ja join mahani täyteen entisessä herran huoneessa ja mietiskelin, että tämä se olisi meillä kotosuomesskin varma konsti saada kirkot täyteen ja samalla seurakunnat voisivat tehdä lisää rahaa valtarakenteidensa kasvattiseksi ja kristillisen hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Ajatuksena uskoivaisille pöyristyttävä, mutta ehkäpä olisi aika ravistella rakenteita ja uudistaa kirkonkin ajatusmallia. Entinen malli lienee loppuun kaluttu ja joutaa nyky muodossaan haudatuksi vanhan aikaisena ja toimimattomana?

Alla kuvia kirkosta.